Hyvä on katsoa valoon, jälleen väsyneen miehen. Tyytyä tyynin mielin valitsemaansa tiehen.

Konnari varoitteli taskuvarkaista, laitoin paidan alle kaikki tärkeimmät paperit ja kortit ja survoin reppua syvemmälle penkin alle ja kävin nukkumaan. Siinä me maattiin Kalan kanssa lattialla varpaat toistemme suussa, yöjunassa Münchenista Pariisiin. Toisella puolella nukkui hihittelevä huopatossumies ja toisella Israelilainen origamitaiteilija. Ja mulla oli turvallinen olo.

Matka Unkarista Ranskan etapille oli pitkä ja uuvuttava. Unkarissa puhutaan todella vähän englantia, saksalla pärjää mainiosti. Nyt jälkeenpäin harmittaa että saksan luvut jäi sinne ala-astetasolle. Kaikki mitä osaan sanoa saksaksi on "hyvää syntymäpäivää" ja senkin väärin. Syytän oppikirjan kappaletta jossa mummo sai syntymäpäivälahjaksi nahkahousut. Onneksi hotellin respassa osattiin hyvällä kielitaidolla kertoa että pääsen bussilla Soproniin, josta nousen junaan. Bussiasemalla tein turistiliikkeen ja otin esiin kartan ja hölmön ilmeen. Ei aikaakaan kun joku vanhempi mies opasti minut selvällä Unkarin kielellä juna-asemalle. Enkä mennyt harhaan kertaakaan! :D

Otin sen verran pelivaraa että Wienissä mulla oli aikaa muutama tunti tehdä varaus saksa-ranska -yöjunaan ja muuten vain ihmetellä ympäriinsä. Kävin paikallisen veeärrän varauspöydän takana ja siellä huojennuin kun minua palveltiin sujuvalla englannin kielellä. Virkailija oli äärimmäisen mukava ja avulias, jäi hyvä mieli. Hän myös huikkasi että asemalla liikkuessa koiralla täytyy olla kuonokoppa. Olipa hyvä että otin sen mukaan -tai sit ei.. Lykkäsin Fisulle kopan nokkaan, mutta siitäkös neiti vallan järkyttyi. Veti itkupotkuraivarit kun ei saanut sitä pois ja luovutettuaan istua jurnutti paikoillaan silmät pullahtamaisillaan ulos eikä liikkunut tuumaakaan. Kaikille matkaamaan suuntaaville siis vinkiksi: totuttakaa koiranne koppaan jo suomessa! :D Pienen keskusteluhetken jälkeen sain Eväkkään taas mobilisoitua.

Muutaman tunnin palloiltuamme odoteltiin junaa tunnelissa. Viereen istahti nainen ja rupesi syömään jotain meidän molempien nenään hyväntuoksuista. Siinä hetken kävin henkistä taistelua vatsani kanssa -hävisin. Oli pakko mennä hakemaan evästä. Tällä kertaa se oikeasti kannatti! Siinä syödessäni eräs naisvirkailija tuli huikkaamaan että mun passi oli jäänyt konttorin pöydälle. Voi kiasus mulla on hyvä tuuri! Ei voi kun ihmetellä.

Matka Münchenista Pariisiin ja siitä edelleen Chateaurouxiin sujui muitta mutkitta, hämmästelin kuinka suoriuduin niin monesta vaihdosta ja jopa yhdestä Pariisin metromatkasta noin vain. Ajattelin että luon uuden sivun tuonne vasemmalle ja laitan sinne erikseen koiralipun hintoja ynnä muita reissun nippelifaktoja. Sieltä ne löytyy sitten kaikki samasta paikasta eikä tarvi selailla blogin uumenista.

Nyt siis olen Laurence Maudetin ja Thomas Bouyn luona, jotka kasvattaa, treenaa ja myy labbiksia ja kultasia. Yritys on nimeltään Activ Retriever. Tästä enemmän seuraavassa jaksossa.. Pärskis!