"A journey is best measured in friends, rather than miles."

Reissu pähkinänkuoressa.


YLEISTÄ:

Kulkuvälineet: Laiva, Asuntoauto, 3 bussia, 20 eri junaa, 4 x metro, raitiovaunu ja lopuksi vielä kaksi eri lentokonetta.

Matkatunteja: Laivassa 21h, asuntoauto 1½ päivää, junamatkat 63h.

Matkapäivät junassa: 7 (joista kaksi vierähti seuraavan päivän puolelle eli 9)

Maat: 5 Puola, Unkari, Ranska, Belgia, Itävalta (+ ohiajetut Tsekki, Slovakia ja Saksa)

Kaupungit joissa vietin aikaa: 11 [ Torun (PL), Ferthod (HU), St. Michel en Brenne (FR),  Vannes (FR), Le Mans (FR), Lille (FRA), Brugge (BE), Binkom (BE), Zichem (BE), Andau (AT), Wien (AT)]

KOIRAN KUSTANNUKSET:

Yöpymiset hotelleissa: 3e/yö x 3 = 9 (Vannes, Ranska), 3/yö x 1=3 (Le Mans, Ranska), 5e/yö x 2=10 (Brugge, Belgia). Yhteensä= 21e

Junamatkat: 162,1e (ja tästä puuttuu se n. 60 euroa kun Kalaeläin kulki jäniksenä Belgiasta Itävaltaan + yksi perimätön maksu Ranskan puolelta yöjunassa.)

Muut: Lautta Helsinki-Gdynia 72e (Finnlines), Bussilippu 155ft (n. 0,50e), Ratikkalippu ”lastenlippu” eli puolikas täydestä hinnasta 0,80e (Wien, Itävalta), lento Wienistä Riikan kautta Helsinkiin 50e (AirBaltic). 

Yhteensä= 123,3e

= 306,40 euroa

NOUTAJAJUTTUJA:

IWT 2011, Unkari - http://www.iwt2011.hu/

Zichem WT @ Gouden Jachthoorn, Belgia - Tulokset

Laurence Maudet @ Activ retriever, Ranska 

Fille Exelmans @ Kroonkennel’s, Belgia

Stefanie Gföhler @ Ragweed’s, Itävalta
Kurt Becksteiner @ Bell Oktave, Itävalta


RANDOM:

- Kärsin siitepölyallergiasta koko reissun ajan ja käytin kuutta eri allergialääkettä joista yksikään ei poistanut oireita täydellisesti.
- Kala on nyt totutettu monen sortin siivekkäisiin, turkillisiin eläimiin sekä huumehippiäisiin ja muihin outoihin ilmiöihin. Se myös muokkautui sisäkoiran roolista reissukoiraksi ja kokonaisvaltaiseksi kenneleläjäksi. 






Jonkun sortin viisaat loppusanat olis varmaan paikallansa, mutta koska reissusta on jo muutama viikko, niin olen kerennyt jo käydä resetoimassa pääni töissä, eli aivotoiminta hipoo nollaa. Reissuun lähdin oppimaan ja voin vakuuttaa että opittu on, kotiläksynä onkin sitten muuttaa teoria käytäntöön. Koirailun ohella kerkesin käydä mahtavissa paikoissa ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Eli kaikin puolin oli onnistunut matka :)

Riekut palaa raiteilta taas tuttuihin maisemiin VASTARANNALLE.

"Kukaan ei kykene olemaan viisas yksinään."

Eväkäs viipottaa eteenpäin häntä touhukkaasti huiskien. Sen turkki on märkä, koivet vatsanalustaan asti kurassa, pyrstö pullollaan takiaisia ja korvantaustakarvoihin on takertunut kymmenittäin viheliäisiä pieniä siemeniä. Hajusta päätellen sitä on myös käyty pyörähtämässä jonkun mukavasti mätänevän raadon päällä. Eväkäs on onnellinen – kuten myös minä. Rentouttava iltalenkki peltojen lomassa teki siis tehtävänsä.

Koko viikon ajan sää on ollut helteinen ja elohopea kivunnut vähintään 25:n asteeseen. Tuulikaan ei ole tarjonnut helpotusta, sillä täällä puhaltava tuuli on lämmin kuin lehmän henkäys. Siispä töiden jälkeinen aktiviteetti on koostunut lähinnä viilentävistä suihkuista ja altaanreunalla varjossa vietetystä siestasta. Iltaisin kun aurinko on painumassa mailleen, lämpötila muuttuu mukavaksi ja Pohjolan tytärkin jaksaa taas aktivoida itsensä. Kalan kanssa iltalenkit tehdään kauniissa peltomaisemissa. Viljelyksiä on paljon ja ne on valtavan suuria, siispä niiden välissä risteileviä hiekkateitä pitkin kulkiessa voi kuulla vain lintujen laulun ja kastelulaitteiden rytmikkään suhinan. Siinä sielu lepää tassutellessa! Olenko jo muuten maininnut että asutaan niin lähellä Unkarin rajaa, että kävelylenkit tapahtuu rajan tuolla puolen :)

Ei kuitenkaan huvia ennen työtä. Kymmenen nuoren labradorin kouliminen nimittäin käy työstä, etenkin kun kolme nuorimmaista oli ollut vain kaksi viikkoa hihnassa ennen kuin tulin tänne. Niiden jälkeen oma kauhukakara tuntuu harvinaisen tottelevaiselta ;) Tässäpä sitä opetellaan kärsivällisyyttä, eikä ole ollut yksi tai kaksi kertaa kun on pitänyt laskea kymme.. noh, sataan.

Eilen pelastus töiltäni saapui olkihattupäisen miehen muodossa. Kukas se tämä? Tummat aurinkolasit silmillä ja hihnojen päässä tepasteli kultsu ja labbis. Toisessa kädessä miehellä oli sikari. Kas, KURT! En ollut tunnistaa kun olen tottunut näkemään hänet koleassa säässä ja vain kultaisten kanssa. Pääsin treenaamaan hänen kanssaan ja voi pojat että oli mukavaa! Kaksi kertaa olen ollut kuunteluoppilaana ja nyt sain yksityistunnin. Ja kuten molemmilla kerroilla aikaisemminkin, treenien jälkeen olo oli intoa täynnä! Käytiin yhdessä vielä lounaalla ja sain hyviä vinkkejä tulevaisuuteen.

Stefanie ja Kurt nosti meidän treenit uudelle tasolle, ja selkeytti päätäni huimasti (..tai varmasti se selkenee kunhan olen taas sulatellut kaiken tämän). Kaikki vierailemani kouluttajat ovat olleet todella erilaisia, mikä on hyvä juttu. Tältä reissulta lähdin hakemaan sitä omaa tyyliäni, ja tunnen saaneeni jokaiselta jotain, enemmän tai vähemmän. Kotiuduttuani pääsen kokeilemaan näitä käytännössä, ja ehkäpä omat taitoni alkaa hioutumaan askel kerrallaan – pikkuhiljaa.

"Motivaatio on sitä, että unelmien ylle vedetään työhaalarit."

Edellisen päivityksen seikkailu jatkui sateisessa Wienissä. Jouduttiin vaihtamaan asemalta toiselle ja tällä kertaa se tapahtui raitiovaunulla, ison kirkon slangilla ääntäen: sporalla. Matkan aikana sade ulkona yltyi yltymistään. Kun kulkupeli alkoi hidastamaan ennen pysäkkiä niin hetken kävi mielessä että jospa pysytäänkin visusti sisätiloissa. Pakko se oli kuitenkin jatkaa eteenpäin, joten tehtiin salamannopeat kaksi tiikeriloikkaa pysäkin katoksen alle. Vettä tuli kaatamalla, ja vain muutamassa sekunnissa minimonsuuni kasteli minut. Kaivoin pikapikaa teltan rinkasta (Kiiski samaan aikaan otti mallia muutamasta herrasmiehestä ja kiipesi pysäkin penkille sadetta pakoon – yhden penkillä seisovan miehen jalkojen väliin!) ja kääräisin itseni ja tavarapaljouteni Retki-kaavun uumeniin. Kyttyräselkäinen oranssi koirakaravaanari sai muutamia oudoksuvia katseita, mutta ainakin me pysyttiin kuivina! :)

Viimeisen junamatkan alettua olin ollut matkalla jo yli 20 tuntia, ja aikaa edellisiin yöuniin en uskaltanut edes laskea. Istuessani junanpenkille silmät alkoivat luppaamaan välittömästi, ja vaikka kuinka taistelin unta vastaan, huomasin kokoajan pilkkiväni. Muistan kuinka kuulin konnarin astuneen vaunuun lippuja tarkastaakseen ja ajattelin että nyt skarppaan, mutta kuitenkin vain pienen hetken päästä havahduin siihen kun konduktööri tökki minut hereille. Olin V-Ä-S-Y-N-Y-T.

Frauenkirchenin asemalta meidät tuli hakemaan Stefanie Gföhler – henkilö Ragweed’s labradorien takana. Sinä iltana vietin aikaa ympäristöön tutustuessa ja heti tilaisuuden tullen livahdin oman kolmioni master bedroomin kingsize-vuoteeseen, johon upposin kuin pumpuliin ja vaivuin syvään tiedostomattomaan tilaan.

Päivät täällä menee töitä paiskiessa ja vastalahjaksi saan asustaa aitassa ja einestää vapaasti jääkaapin (joka on varustettu TV-ruudulla?!) antimilla. Työpäivä alkaa 7:30 viemällä kolmen pentueen pennut ulos ja siivoamalla pentuetilat. Sen jälkeen on päivän kohokohta – aamupala. Kuin huippua kun saa syyä pullaa aamiaiseksi! :D Yheksän aikoihin alkaa päivän päätoimi. Sain kymmenen 7kk-13kk ikäistä nuorta labradoria koulittavaksi. Tehtävänä on opettaa perusjuttuja kuten seuraamista, paikallaoloa, muistilinjoja ja muuta pikkukivaa. Noista kymmenestä löytyy aikamoisia persoonia laidasta laitaan. Toinen saattaa mennä lukkoon pelkästä pahasta katseesta ja toiselle ei mene kaaliin ei sitten mikään. Tekemällä oppii :)

Fisu elää elämäänsä kennelkoirana ja pääsee treenailemaan silloin kun minulla on vapaa-aikaa. Kävelylenkit on hyvää treeniä myös, kun ympäröivät pellot kuhisee rusakoita ja jäneksiä. Iltaisin on helppoa treenata häiriön alla seuraamista, kun vemmelsääriä suihkii siellä täällä. Äskenkin pikaisesti laskettuna yhdeksän ristihuulta oli ruokailemassa läheisellä pellolla, kun käveltiin siitä ohi.

Täällä on tarkoitus viettää reilut pari viikkoa ja sitten onkin aika palata Pohjolaan. 

"I Only travel so I don’t run out of dinner party conversations"

Armaan toisen, vähemmän karvaisen matkakumppanini Azuz Combatfighter Mini-Men oikeassa alakulmassa möllöttävä tikitaaliaikaa näyttävä kello sanoo että minuutit raksuttaa jossain aamuneljän ja aamuviiden välillä. Se valehtelee. Eihän myö olla ees käyty nukkumaan, miten nyt voi olla aamu?

Tällä hetkellä istun junassa Kölnistä Nürnbergiin lopullisena päämääränä Andau. Se, miten olen tähän päätynyt, onkin jokseenkin vaiherikas tarina, ja vaikka kuinka väsyttää, aion kirjoittaa sen ylös kun se on vielä tuoreessa, vaikkakin väsymyksestä usvaisessa, muistissa.

Kaikki alkoi eilisen päivän puolella Belgian Zichemissä, jossa odottelin klo 19.00 lähtevää junaani. Pääni molemmilla puolilla sijaitsevat äänenvastaanottoelimet olivat taas olleet näennäisessä online-tilassa, kun kuuntelin ohjeita kummalla puolella raidetta minun piti seistä odottamassa. Tottahan toki olin väärällä puolella. Oletetun Diestiin suuntaavan junan saapuessa hoksasin onneksi kysyä meneekö se juna toivottuun suuntaan. Konnarilta saatu vastaus oli kielteinen, ja sain ohjeet mennä vastapuolelle. Samaan aikaan se ”oikea” juna puuskutti (paitsi että nykyajan junat ei oo enää puuskuttanu pitkään aikaan. Oliskohan jo aika modernisoida ”Pienen pieni veturi?”) vastarannan laiturille. Onnistuin koikkelehtimaan naapuriin juuri ennen kuin juna lähti. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä kun ovet eivät enää avautuneet. Jäin laiturille ruikuttamaan. Paitsi että ruikutuksen sijaan käpsin läheiselle bussitolpalle syynäämään joskos voisin korvata menetyksen rengasvoimin. Hetken päästä joku ukkeli pysäytti auton viereeni ja huuteli että juna josta myöhästyin ei ollutkaan se haluttu juna, ja että jos otan jalat alle, kerkeän vielä oikeaan.  Selvä se ja selvisin! Suurkiitokset sille ukkelille joka säästi minut reissun ensimmäiseltä myöhästymiseltä!

Seuraavaksi löysin itseni rajanylitysjunasta Liegestä Aacheniin, jossa hallitseva kieli oli jälleen ranska. Ja taaskaan minen ymmärrä mittään! Jollain asemalla juna teki stopin, ja hetken päästä keskusradiosta kuului todennäköisesti syy siihen miksi pysähdyttiin. Onneksi samassa vaunussa oli eräs nainen, joka osasi kertoa että juna jää niille sijoilleen, koska edempänä raiteilla on vettä. VETTÄ!? Mie melkein jo ymmärrän (no en kyllä..) sen ettei VR:n junat liiku jos raiteilla on puunlehtiä, mut että vettä? Kuin huonosti ne on rakennettu? Noh, lyöttäydyttiin kahden brittiläisen tytön kanssa yhteen ja seurattiin meille tulkannutta rouvaa, koska kaikilla meillä oli suuntana Aachem. Jokusen aikaa odoteltuamme paikalle saatiin korvaava bussi. Ja täytyy sanoa että linja-autossa onpi tunnelmaa :) Mukava piristys tähän loputtomaan raiteiluun. Ainoa sykettä nostattava asia oli että keretäänkö jatkoyhteyteen. Jälleen kerran, loppu hyvin kaikki hyvin. Saavutettiin Aachemin asema, josta hypättiin Kölniin menevään junaan.

Kölnissä oltiin 0.44 ja tytöt jatkoivat tahoillansa eteenpäin. Itse jäin odottelemaan taas. Ja nyt olikin edessä vajaan neljän tunnin rupeama. Kölnin asema oli yllättävän iso ja osa ravitsemusliikkeistä oli auki, ilmeisesti ympäri vuorokauden. Asema muistutti enemmänkin pientä lentokenttää. Täytin tyhjän ja tyhjensin täyden. Myös Kiiskin, ja täytyy sanoa että koiran kusetus kaatosateessa rinkan ja eturepun (ei maha, vaan oikea reppu) kanssa ei oo ikinä ollu noin mukavaa. Tituleeraan itseäni tästä lähtien neroksi, kun hoksasin ottaa sen teltan vedenpitävän päällikankaan mukaan sadetakin korvaajaksi. Kuin helppoa on vaan käärästä se itseni ja reppujen ympärille! Ulkoilun jälkeen etsin sopivan paikan johon voi pistää potslojoo.

Juuri kun olin saanut itseni ja Kiiskin sopivasti mukavaksi ja juuri kun ummistin silmäni, jostain tyhjyydestä paikalle paukahtanut poliisi käski minun nousta ylös. Ei ollut kuulemma ne penkit nukkumista varten. Samaan aikaan viereisellä penkillä hirsiä veteli joku spurgu, joka ei taatusti odottanut jatkoyhteyttä. Jassoo, semmosta peliä. Kokosin itseni ja lähdin etsimään hiljaisempaa paikkaa jossa voisin hetkeksi nukahtaa. Seuraan liittyi joku hämynen häiskä, joka aluksi vaikutti ihan suht normaalilta koiraystävältä, onhan Fisua nyt tulleet rapsuttelemaan jos jonkinlaiset ihmiset. Koitin karistaa tapauksen kannoiltani, mutta turhaan, uskollisesti hän läpsytteli perässäni. Pysähdyin tekemään seuraavan junan varauksen, ja siinä hän oli taas. Sain selville hänen puheistaan että hän oli Thomas, Tomppa Cruisen hengenheimolainen, scientologi(?) Kaikki oli ihan fine siihen asti kunnes jostain puun takaa tuli kutsu vähän läheisempään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Siinä vaiheessa jäi varaukset tekemättä ja hompsin koko askeleeni pituudella vikkelästi takaisin paikkaan josta minut äsken herätettiin. Mie en nuku tällä asemalla, en varmasti. Onneksi sain äkkiä juttuseuraa paljon täyspäisemmästä kaverista ja Kiiski houkutteli paikalle vielä toisen. Nyt minulla oli kaksi turvallista, ja kaiken lisäksi vielä hauskaa, ihmiskontaktia, jotka myös odottelivat jatkoyhteyksiään. Valitettavasti edes miesseura ei saanut hiipparia pysymään poissa. Korppikotkan (..eh, mantraa hyräilevän, ontuvia taisteluliikkeitä suorittavan korppikotkan..) lailla se kierteli ympäri meitä, välillä lähestyen heittämällä utopistisia kommenttejaan. Hänen mukaan mulla oli kaksi vaihtoehtoa: Joko suostuisin hänen ehdotteluunsa tai kuolisin huomenna. Eipä tarvinu kahesti miettiä. Sain myös kuulla että joskus vielä tapaamme..Tiibetissä.  Tavan tapaus.

Uusien tuttavuuksien kanssa, joista toinen oli koirahöhlä veturinkuljettaja ja toinen iranilais-belgialainen puutarhaharrastaja, pidettiin seuraa toisillemme ja sain junavarauksen suoritettua häiriöttä, kun minulla oli seurue mukanani. Aika menikin höpötellessä (opin teoriassa ajamaan junaa) joutuisasti, ja ensimmäisenä meistä hyppäsin ICE nro 21:n kyytiin. Tänään klo 16:40 olen toivottavasti pääteasemallani, ilman enempiä kommelluksia ja mielellään edes muutaman tunnin unien jälkeen.

EDIT: Klo 12:27

Hengissä vielä, ja tunti matkaa Wieniin, josta jotenkin keplottelen itseni vielä eteenpäin. Sain jopa nukuttua pienissä pätkissä pari tuntia. Se mitä tulin tänne kirjoittamaan ilmoitusluontoisena asiana että Fisu on muuttanut muotoaan Kalaeläimestä jänikseksi. Aachemista Kölniin ja edelleen Kölnistä Nürnbergiin onnistuin puolivahingossa kuljettamaan sen ilman maksua. Säästin siis pitkän pennin! Ekassa junassa ilmaisin että tarvin koiralle junalipun, mutta konnariemäntä hymyili ja jatkoi eteenpäin. Seuraavassa junassa istuin neljän penkin paikalla jonka välissä oli iso pöytä. Eväkäs makasi pöydän alla hiljaa hiiskumatta, joten konnari ei huomannut sitä. Nyt olen siis loppusuoralla Nürnbergistä Wieniin, eikä koiraa ole taaskaan huomattu. Jos siis hyvin käy, olen onnistunut kuljettamaan koiran Saksan läpi Itävaltaan maksutta. Kätevää kun koira osaa käyttäytyä ja kylläpä mulla on sille 60 eurolle muutakin käyttöä :)

"Oppiminen ei ole keino päästä tavoitteeseen vaan se on tavoite itsessään."

Maaseutu? No jaa, täällä se tuntuu olevan sovitettu rinnakkaiseloon kaupunkilaisten kanssa. Peltoa kyllä on, mutta useimmat elukat näyttävät olevan asutusalueiden välissä olevilla niityillä, tai jopa kahden talon välisellä tontilla niin, että alue on aidattu lyhyiltä sivuilta ja pitkillä sivuilla rajaa talojen tiiliseinät. Navettoja löytyy myös arvaamattomista paikoista. Yksi oli normaalilla omakotialueella ja sitä ei oikeastaan edes huomannut ennen kuin kääntyi sen pihaan. Ja naapurit oli tosi lähellä. Mutta minkäs sille mahtaa kun pinta-alaa on vain pienen pläntin verran.

Rauhaa kyllä sitten taas piisasi! Vietin viikon Kroonkennel’sin omistajalla Fille Exelmansilla, jonka talo oli hiekkatien päässä, jonne autot korkeintaan eksyivät. Ensimmäiset päivät vietin leppoisasti ulkona auringossa lukemassa noutaja-alan kirjoja, joita Fillen hyllyt olivat pullollaan. Iltaisin lähdin Fillen mukaan koulutuksiin, joita hän piti perustamansa Gouden Jachthoorn–klubin tiluksilla. Klubin päämajana toimi kerhotalo, jonka seiniä koristi useita kuvia menestyneistä koirista ja ”wall of fame” jossa komeili Belgian noutajamestaruuden voittaneiden ja klubin jäsenten Field Trial Champion koirien ja ohjaajien nimet.

Koulutuksissa oli eritasoisia koiria ja ohjaajia, ja kuuntelemalla treenejä sain taas hieman lisää itseäni miellyttäviä koulutusvinkkejä. Saatiinpa me myös Kalan kanssa yksityisopetusta, virallisten treenien jälkeen.

Viikonloppu meni Gouden Jachthoornin suurimmassa WT:ssä klubin pääpaikassa Zichemissä. Perjantaina pääsin Fillen ja osan tuomareista mukaan kun he laativat koetta. Kaikki 5 rastitehtävää vaikutti mukavilta, joskin haastavilta. Yhdellä koepaikalla oli pellolla vielä hiehoja ja alku-ujostelun jälkeen uteliaat sorkkaeläimet tulivat häiritsemään nollakoiria mm. kirmaamalla yhden koiran perään. Tilanteessa ei käynyt mitään, eikä koira näyttänyt saaneen traumoja päällekarkauksesta :D

Helteisenä lauantaina oli Novice ja Open –luokan koirat. Itse olin aamupäivän avustamassa yhdellä rastilla ampujana. Mikähän siinä on että nykyään matkustaessani päädyn aina kantelemaan haulikkoa? Lauantaina en kerennyt näkemään montaakaan koiraa, kun kurvailin välissä talolle juoksuttamaan kotiin jääneet koirat. Sen jälkeen taistelin itseni kauimmaiselle rastille vakoilemaan F-pentueen isukkia työssään ja sieltä palatessani koitin sinnikkäästi käydä vilkaisemassa yhden rastin, mutta tuskaisa kuumuus ja varjopaikan uupuminen ajoi minut klubitalon viileyteen hörppimään vettä.

Sunnuntai oli onneksi hiukan viileämpi ilma, vaikkakin päivää kohden lämpötila taas kohosi. Koko päivä oli pyhitetty Initie-koirille, eli aloittelijoille. Katalogista tähyilin että Kalan velipuoli oli ilmottautunut kokeeseen, mutta harmikseni se oli perunut tulonsa. Pysyttelin yhdellä rastilla nähdäkseni mahdollisimman monta koiraa ja ylläripylläri keskityin niihin pitempikarvaisiin kultaisenvärisiin yksilöihin. Päivän aikana näinkin muutamia silmää miellyttäviä nuoria lupauksia. Mutta täytyy sanoa että suurempi osa kallisti vaakakuppia roskalavan suuntaan.

Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan hieno, ja tunnelma hilpeä (se saattoi johtua klubitalon baarin antimista). Lounasaikana talkooväki grillasi nälkäisille ja baaritiskiltä sai ostettua pilkkahintaan juomakortteja. Itsehän olin ihan pilalle hemmoteltu kun mistään ei tarvinut maksaa mitään. Paikalla oli Euregio Gundog Storen koju, josta allekirjoittaneen oli aivan pakko ostaa pientäkivaa. Tauoilla minulla oli hyvä mahdollisuus käydä jututtamassa tuomareita ja muutenkin olo oli melko etuoikeutettu päästessäni edes hetkeksi noutajamaailman rokkistarojen ”piireihin”. 

Näillä eväillä on taas hyvä jatkaa eteenpäin. Reissun viimeinen etappi häämöttää jo. Paluu töihin kyllä tuntuu onneksi vielä melko utopistiselta. HUI!

"A tourist is a fellow who drives thousands of miles so he can be photographed standing in front of his car."

Vain puolentoistatunnin puksujunamatka rajan yli, ja vaikka maisemat ei muuttuneet radikaalisti, niin silti oli selvää että nyt ollaan toisessa maassa. Tuli henkisesti ontto olo. Uusi maa, uusi kansa, mitenkäs näiden kanssa tulee toimia? Olo meni onneksi ohi hyvin äkkiä, kun joku fellow traveler kysyi selvällä englanninkielellä, missä kohtaa kartalla ollaan. Olipa ihana tunne ymmärtää ja tulla ymmärretyksi!

Ollaan siis Belgiassa. Tarkemmin Bruggessa. Koska kello ei ollut vielä paljoa, heitin kamat hotellille ja lähdin kiertelemään kuuluisaa kaupunkia. Myös seuraava päivä meni kokonaisuudessaan palloillessa ympäriinsä. Välillä onnistuin tuttuun tapaan eksyttämään itseni, löytäen olinpaikkani taas hetken päästä.  ”Jos et välitä missä olet, et ole koskaan eksyksissä.” Siinäpä vasta sopiva sanonta meikäläiselle.

Kiiski nautti pulujen ja kanaaleissa uiskentelevien sorsien ja joutsenten bongailusta ja sai taas monen monta ihailevaa katsetta ja rapsutusta. Jo Ranskassa sen hyvää käytöstä kehuttiin kaupungilla, juna-asemilla ja junissa. Niinhän se on, mahtava piski!

Brugge oli kuin olikin kaunis kaupunki, upeine kirkkoineen ja linnoineen kanaalien varrella. Kadut oli todella kapeita ja vanhat tiilitalot kauniisti koristeltuja. En yhtään ihmettele että se on suosittu turistikohde. Ja turisteja riittikin kasapäin, vaikka vielä ei ole edes sesonkiaika. Parin päivän aikana hevosten kavionkopse mukulakivetystä vasten tuli tutuksi, sillä ympäri keskustaa pyöri nonstoppina useita vossikoita. Illalla oli mukavaa kun kadut hiljentyivät ja saatiin kävellä vapaasti eteenpäin ilman että tarvitsi ohittaa ajotien puolelta hitaasti eteneviä eläkeläislaumoja. Siispä, kiva kaupunki, mutta ihmispaljous on ihan kanaalista.

Tyytyväisenä siis istun junassa kohti maaseudun rauhaa.. Sikäli mikäli sellaista enää Belgiasta löytyy.

"Travelling is like flirting with life. It's like saying, 'I would stay and love you, but I have to go; this is my station".

”Little Simon was sitting at the table, knees up to his chin, eating a squidgy-looking Nutella sandwich. I’d read an article about French food which said that this chocolate-and-hazelnut spread is the glue that holds France together. Almost every kid in the country has Nutella for breakfast. Teenagers and jobless graduates turn to it with a spoon at times of stress. I’m sure it’s the single reason no one in France talks about nut allergy. Hazelnuts are in their blood.”

Ylläoleva on ote kirjasta jonka löysin serkun hyllystä, ja johon koukutuin niin, että minun oli saatava se lainaan. Jopa vaikka sen palauttaminen omistajalleen vaatisi suuria ponnisteluja. Tosin, nyt on ainakin hyvä syy palata Ranskaan. Kirjassa Englantilainen mies perustaa teehuoneen, Salon de thén, Pariisiin ja siinä seurataan miehen totuttelua ranskalaiseen elämään. Syy miksi koukutuin kirjaan oli se, että heti ensimmäisessä kappaleessa löysin niitä pieniä kulttuurien yhteentörmäyksiä, mitä itse olin kokenut kahden viikon aikana.

Patonkian valloituksen viimeinen etappi oli viikonloppu serkun luona Lillessä. (Le Mansin kautta, mutta se oli pieni välistoppi josta ei ole sen isommin kerrottavaa. Toki sekin, kuten varmasti usea kaupunki täällä, oli kaunis.) Viikonloppu oli vilskettä ja vilinää täynnä, sekä mulle että Kiiskille jota serkun poika jaksoi väsymättä viihdyttää palloleikeillä. Lauantaina käytiin retkellä Boulognen vanhassa kaupunginosassa ja siitä jatkettiin meren rannalle. Sää oli tuulinen, mutta näkymät oli mahtavat. Ja ainakin surffareilla oli hyvät aallot! 

Sunnuntaina käytiin käveleskelemässä Lillessä markkinoilla, jossa oli ihania tuoksuja milloin kukista, milloin mansikoista. Juustotiski oli vähemmän tuoksuva, mutta silti sai veden kielelle. Iltapäivällä käytiin kävelyllä kivassa puistossa. Semmosia sais olla Suomessa enemmän. Ihmiset vietti aikaa ulkona yhessä pelaillen pelejä tai ihan vaan olla möllötellen. Viikonlopun kruunasi hyvä ruoka ja tietysti paikallinen omenasiideri joka maistui oikealta omenalta, toisin kuin suomalaiset serkkunsa joilta pitäisi evätä oikeus nimittää itseänsä omenasiideriksi.

Näin muuten myös jonkun koirien tottelevaisuusryhmän puiston lähettyvillä. Koirakot oli ringissä mikkipäisen miehen ympärillä ja teki asioita ohjeiden mukaan. Mukavinta oli nähdä se, kun kaikki kokoontuivat keskelle (yhdelläkin miehellä oli kolme koiraa) ja kaikki olivat sulassa sovussa. Ja kaikesta päätellen tämä ei ollut mikään kilpailuihin tähtäävä TOKO-ryhmä, vaan ihan arkitottelevaisuutta. Mieleen tuli Suomalainen versio tästä, ja ihoa pitkin meni kylmät väreet.

Kahden viikon aikana olen onnistunut Ranskalaistumaan tämän verran:

-          Olen oppinut juomaan aamukaakaoni murokupista saamatta tippaakaan päälleni

-          .. syömään jos jonkinlaista  ruokaa irvistämättä

-          .. heivaamaan suomalaisen kurinalaisuuden ja kävelemään punasia päin (kun ne valot ei vaihu.. EI VAIHU!)

-          .. ylittämään teitä ilman suojatietä jäämättä auton alle

-          .. syömään leipää kuiviltaan

      .. kuuntelemaan sujuvasti ranskaa, ymmärtämättä yhtään mitään

-          .. menestyksekkäästi kommunikoimaan kaupoissa ja asemilla ilman yhteistä kieltä

-     .. huonontamaan englanninkieli"taitoani"

   Näistä pienistä outouksista huolimatta, tai miksei niiden ansiostakin, Ranska on maa johon tulen vielä palaamaan. Haikeat heipat uudelle tuttavuudelle. Au revoir ma chérie!