"A journey is best measured in friends, rather than miles."

Reissu pähkinänkuoressa.


YLEISTÄ:

Kulkuvälineet: Laiva, Asuntoauto, 3 bussia, 20 eri junaa, 4 x metro, raitiovaunu ja lopuksi vielä kaksi eri lentokonetta.

Matkatunteja: Laivassa 21h, asuntoauto 1½ päivää, junamatkat 63h.

Matkapäivät junassa: 7 (joista kaksi vierähti seuraavan päivän puolelle eli 9)

Maat: 5 Puola, Unkari, Ranska, Belgia, Itävalta (+ ohiajetut Tsekki, Slovakia ja Saksa)

Kaupungit joissa vietin aikaa: 11 [ Torun (PL), Ferthod (HU), St. Michel en Brenne (FR),  Vannes (FR), Le Mans (FR), Lille (FRA), Brugge (BE), Binkom (BE), Zichem (BE), Andau (AT), Wien (AT)]

KOIRAN KUSTANNUKSET:

Yöpymiset hotelleissa: 3e/yö x 3 = 9 (Vannes, Ranska), 3/yö x 1=3 (Le Mans, Ranska), 5e/yö x 2=10 (Brugge, Belgia). Yhteensä= 21e

Junamatkat: 162,1e (ja tästä puuttuu se n. 60 euroa kun Kalaeläin kulki jäniksenä Belgiasta Itävaltaan + yksi perimätön maksu Ranskan puolelta yöjunassa.)

Muut: Lautta Helsinki-Gdynia 72e (Finnlines), Bussilippu 155ft (n. 0,50e), Ratikkalippu ”lastenlippu” eli puolikas täydestä hinnasta 0,80e (Wien, Itävalta), lento Wienistä Riikan kautta Helsinkiin 50e (AirBaltic). 

Yhteensä= 123,3e

= 306,40 euroa

NOUTAJAJUTTUJA:

IWT 2011, Unkari - http://www.iwt2011.hu/

Zichem WT @ Gouden Jachthoorn, Belgia - Tulokset

Laurence Maudet @ Activ retriever, Ranska 

Fille Exelmans @ Kroonkennel’s, Belgia

Stefanie Gföhler @ Ragweed’s, Itävalta
Kurt Becksteiner @ Bell Oktave, Itävalta


RANDOM:

- Kärsin siitepölyallergiasta koko reissun ajan ja käytin kuutta eri allergialääkettä joista yksikään ei poistanut oireita täydellisesti.
- Kala on nyt totutettu monen sortin siivekkäisiin, turkillisiin eläimiin sekä huumehippiäisiin ja muihin outoihin ilmiöihin. Se myös muokkautui sisäkoiran roolista reissukoiraksi ja kokonaisvaltaiseksi kenneleläjäksi. 






Jonkun sortin viisaat loppusanat olis varmaan paikallansa, mutta koska reissusta on jo muutama viikko, niin olen kerennyt jo käydä resetoimassa pääni töissä, eli aivotoiminta hipoo nollaa. Reissuun lähdin oppimaan ja voin vakuuttaa että opittu on, kotiläksynä onkin sitten muuttaa teoria käytäntöön. Koirailun ohella kerkesin käydä mahtavissa paikoissa ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Eli kaikin puolin oli onnistunut matka :)

Riekut palaa raiteilta taas tuttuihin maisemiin VASTARANNALLE.

"Kukaan ei kykene olemaan viisas yksinään."

Eväkäs viipottaa eteenpäin häntä touhukkaasti huiskien. Sen turkki on märkä, koivet vatsanalustaan asti kurassa, pyrstö pullollaan takiaisia ja korvantaustakarvoihin on takertunut kymmenittäin viheliäisiä pieniä siemeniä. Hajusta päätellen sitä on myös käyty pyörähtämässä jonkun mukavasti mätänevän raadon päällä. Eväkäs on onnellinen – kuten myös minä. Rentouttava iltalenkki peltojen lomassa teki siis tehtävänsä.

Koko viikon ajan sää on ollut helteinen ja elohopea kivunnut vähintään 25:n asteeseen. Tuulikaan ei ole tarjonnut helpotusta, sillä täällä puhaltava tuuli on lämmin kuin lehmän henkäys. Siispä töiden jälkeinen aktiviteetti on koostunut lähinnä viilentävistä suihkuista ja altaanreunalla varjossa vietetystä siestasta. Iltaisin kun aurinko on painumassa mailleen, lämpötila muuttuu mukavaksi ja Pohjolan tytärkin jaksaa taas aktivoida itsensä. Kalan kanssa iltalenkit tehdään kauniissa peltomaisemissa. Viljelyksiä on paljon ja ne on valtavan suuria, siispä niiden välissä risteileviä hiekkateitä pitkin kulkiessa voi kuulla vain lintujen laulun ja kastelulaitteiden rytmikkään suhinan. Siinä sielu lepää tassutellessa! Olenko jo muuten maininnut että asutaan niin lähellä Unkarin rajaa, että kävelylenkit tapahtuu rajan tuolla puolen :)

Ei kuitenkaan huvia ennen työtä. Kymmenen nuoren labradorin kouliminen nimittäin käy työstä, etenkin kun kolme nuorimmaista oli ollut vain kaksi viikkoa hihnassa ennen kuin tulin tänne. Niiden jälkeen oma kauhukakara tuntuu harvinaisen tottelevaiselta ;) Tässäpä sitä opetellaan kärsivällisyyttä, eikä ole ollut yksi tai kaksi kertaa kun on pitänyt laskea kymme.. noh, sataan.

Eilen pelastus töiltäni saapui olkihattupäisen miehen muodossa. Kukas se tämä? Tummat aurinkolasit silmillä ja hihnojen päässä tepasteli kultsu ja labbis. Toisessa kädessä miehellä oli sikari. Kas, KURT! En ollut tunnistaa kun olen tottunut näkemään hänet koleassa säässä ja vain kultaisten kanssa. Pääsin treenaamaan hänen kanssaan ja voi pojat että oli mukavaa! Kaksi kertaa olen ollut kuunteluoppilaana ja nyt sain yksityistunnin. Ja kuten molemmilla kerroilla aikaisemminkin, treenien jälkeen olo oli intoa täynnä! Käytiin yhdessä vielä lounaalla ja sain hyviä vinkkejä tulevaisuuteen.

Stefanie ja Kurt nosti meidän treenit uudelle tasolle, ja selkeytti päätäni huimasti (..tai varmasti se selkenee kunhan olen taas sulatellut kaiken tämän). Kaikki vierailemani kouluttajat ovat olleet todella erilaisia, mikä on hyvä juttu. Tältä reissulta lähdin hakemaan sitä omaa tyyliäni, ja tunnen saaneeni jokaiselta jotain, enemmän tai vähemmän. Kotiuduttuani pääsen kokeilemaan näitä käytännössä, ja ehkäpä omat taitoni alkaa hioutumaan askel kerrallaan – pikkuhiljaa.

"Motivaatio on sitä, että unelmien ylle vedetään työhaalarit."

Edellisen päivityksen seikkailu jatkui sateisessa Wienissä. Jouduttiin vaihtamaan asemalta toiselle ja tällä kertaa se tapahtui raitiovaunulla, ison kirkon slangilla ääntäen: sporalla. Matkan aikana sade ulkona yltyi yltymistään. Kun kulkupeli alkoi hidastamaan ennen pysäkkiä niin hetken kävi mielessä että jospa pysytäänkin visusti sisätiloissa. Pakko se oli kuitenkin jatkaa eteenpäin, joten tehtiin salamannopeat kaksi tiikeriloikkaa pysäkin katoksen alle. Vettä tuli kaatamalla, ja vain muutamassa sekunnissa minimonsuuni kasteli minut. Kaivoin pikapikaa teltan rinkasta (Kiiski samaan aikaan otti mallia muutamasta herrasmiehestä ja kiipesi pysäkin penkille sadetta pakoon – yhden penkillä seisovan miehen jalkojen väliin!) ja kääräisin itseni ja tavarapaljouteni Retki-kaavun uumeniin. Kyttyräselkäinen oranssi koirakaravaanari sai muutamia oudoksuvia katseita, mutta ainakin me pysyttiin kuivina! :)

Viimeisen junamatkan alettua olin ollut matkalla jo yli 20 tuntia, ja aikaa edellisiin yöuniin en uskaltanut edes laskea. Istuessani junanpenkille silmät alkoivat luppaamaan välittömästi, ja vaikka kuinka taistelin unta vastaan, huomasin kokoajan pilkkiväni. Muistan kuinka kuulin konnarin astuneen vaunuun lippuja tarkastaakseen ja ajattelin että nyt skarppaan, mutta kuitenkin vain pienen hetken päästä havahduin siihen kun konduktööri tökki minut hereille. Olin V-Ä-S-Y-N-Y-T.

Frauenkirchenin asemalta meidät tuli hakemaan Stefanie Gföhler – henkilö Ragweed’s labradorien takana. Sinä iltana vietin aikaa ympäristöön tutustuessa ja heti tilaisuuden tullen livahdin oman kolmioni master bedroomin kingsize-vuoteeseen, johon upposin kuin pumpuliin ja vaivuin syvään tiedostomattomaan tilaan.

Päivät täällä menee töitä paiskiessa ja vastalahjaksi saan asustaa aitassa ja einestää vapaasti jääkaapin (joka on varustettu TV-ruudulla?!) antimilla. Työpäivä alkaa 7:30 viemällä kolmen pentueen pennut ulos ja siivoamalla pentuetilat. Sen jälkeen on päivän kohokohta – aamupala. Kuin huippua kun saa syyä pullaa aamiaiseksi! :D Yheksän aikoihin alkaa päivän päätoimi. Sain kymmenen 7kk-13kk ikäistä nuorta labradoria koulittavaksi. Tehtävänä on opettaa perusjuttuja kuten seuraamista, paikallaoloa, muistilinjoja ja muuta pikkukivaa. Noista kymmenestä löytyy aikamoisia persoonia laidasta laitaan. Toinen saattaa mennä lukkoon pelkästä pahasta katseesta ja toiselle ei mene kaaliin ei sitten mikään. Tekemällä oppii :)

Fisu elää elämäänsä kennelkoirana ja pääsee treenailemaan silloin kun minulla on vapaa-aikaa. Kävelylenkit on hyvää treeniä myös, kun ympäröivät pellot kuhisee rusakoita ja jäneksiä. Iltaisin on helppoa treenata häiriön alla seuraamista, kun vemmelsääriä suihkii siellä täällä. Äskenkin pikaisesti laskettuna yhdeksän ristihuulta oli ruokailemassa läheisellä pellolla, kun käveltiin siitä ohi.

Täällä on tarkoitus viettää reilut pari viikkoa ja sitten onkin aika palata Pohjolaan. 

"I Only travel so I don’t run out of dinner party conversations"

Armaan toisen, vähemmän karvaisen matkakumppanini Azuz Combatfighter Mini-Men oikeassa alakulmassa möllöttävä tikitaaliaikaa näyttävä kello sanoo että minuutit raksuttaa jossain aamuneljän ja aamuviiden välillä. Se valehtelee. Eihän myö olla ees käyty nukkumaan, miten nyt voi olla aamu?

Tällä hetkellä istun junassa Kölnistä Nürnbergiin lopullisena päämääränä Andau. Se, miten olen tähän päätynyt, onkin jokseenkin vaiherikas tarina, ja vaikka kuinka väsyttää, aion kirjoittaa sen ylös kun se on vielä tuoreessa, vaikkakin väsymyksestä usvaisessa, muistissa.

Kaikki alkoi eilisen päivän puolella Belgian Zichemissä, jossa odottelin klo 19.00 lähtevää junaani. Pääni molemmilla puolilla sijaitsevat äänenvastaanottoelimet olivat taas olleet näennäisessä online-tilassa, kun kuuntelin ohjeita kummalla puolella raidetta minun piti seistä odottamassa. Tottahan toki olin väärällä puolella. Oletetun Diestiin suuntaavan junan saapuessa hoksasin onneksi kysyä meneekö se juna toivottuun suuntaan. Konnarilta saatu vastaus oli kielteinen, ja sain ohjeet mennä vastapuolelle. Samaan aikaan se ”oikea” juna puuskutti (paitsi että nykyajan junat ei oo enää puuskuttanu pitkään aikaan. Oliskohan jo aika modernisoida ”Pienen pieni veturi?”) vastarannan laiturille. Onnistuin koikkelehtimaan naapuriin juuri ennen kuin juna lähti. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä kun ovet eivät enää avautuneet. Jäin laiturille ruikuttamaan. Paitsi että ruikutuksen sijaan käpsin läheiselle bussitolpalle syynäämään joskos voisin korvata menetyksen rengasvoimin. Hetken päästä joku ukkeli pysäytti auton viereeni ja huuteli että juna josta myöhästyin ei ollutkaan se haluttu juna, ja että jos otan jalat alle, kerkeän vielä oikeaan.  Selvä se ja selvisin! Suurkiitokset sille ukkelille joka säästi minut reissun ensimmäiseltä myöhästymiseltä!

Seuraavaksi löysin itseni rajanylitysjunasta Liegestä Aacheniin, jossa hallitseva kieli oli jälleen ranska. Ja taaskaan minen ymmärrä mittään! Jollain asemalla juna teki stopin, ja hetken päästä keskusradiosta kuului todennäköisesti syy siihen miksi pysähdyttiin. Onneksi samassa vaunussa oli eräs nainen, joka osasi kertoa että juna jää niille sijoilleen, koska edempänä raiteilla on vettä. VETTÄ!? Mie melkein jo ymmärrän (no en kyllä..) sen ettei VR:n junat liiku jos raiteilla on puunlehtiä, mut että vettä? Kuin huonosti ne on rakennettu? Noh, lyöttäydyttiin kahden brittiläisen tytön kanssa yhteen ja seurattiin meille tulkannutta rouvaa, koska kaikilla meillä oli suuntana Aachem. Jokusen aikaa odoteltuamme paikalle saatiin korvaava bussi. Ja täytyy sanoa että linja-autossa onpi tunnelmaa :) Mukava piristys tähän loputtomaan raiteiluun. Ainoa sykettä nostattava asia oli että keretäänkö jatkoyhteyteen. Jälleen kerran, loppu hyvin kaikki hyvin. Saavutettiin Aachemin asema, josta hypättiin Kölniin menevään junaan.

Kölnissä oltiin 0.44 ja tytöt jatkoivat tahoillansa eteenpäin. Itse jäin odottelemaan taas. Ja nyt olikin edessä vajaan neljän tunnin rupeama. Kölnin asema oli yllättävän iso ja osa ravitsemusliikkeistä oli auki, ilmeisesti ympäri vuorokauden. Asema muistutti enemmänkin pientä lentokenttää. Täytin tyhjän ja tyhjensin täyden. Myös Kiiskin, ja täytyy sanoa että koiran kusetus kaatosateessa rinkan ja eturepun (ei maha, vaan oikea reppu) kanssa ei oo ikinä ollu noin mukavaa. Tituleeraan itseäni tästä lähtien neroksi, kun hoksasin ottaa sen teltan vedenpitävän päällikankaan mukaan sadetakin korvaajaksi. Kuin helppoa on vaan käärästä se itseni ja reppujen ympärille! Ulkoilun jälkeen etsin sopivan paikan johon voi pistää potslojoo.

Juuri kun olin saanut itseni ja Kiiskin sopivasti mukavaksi ja juuri kun ummistin silmäni, jostain tyhjyydestä paikalle paukahtanut poliisi käski minun nousta ylös. Ei ollut kuulemma ne penkit nukkumista varten. Samaan aikaan viereisellä penkillä hirsiä veteli joku spurgu, joka ei taatusti odottanut jatkoyhteyttä. Jassoo, semmosta peliä. Kokosin itseni ja lähdin etsimään hiljaisempaa paikkaa jossa voisin hetkeksi nukahtaa. Seuraan liittyi joku hämynen häiskä, joka aluksi vaikutti ihan suht normaalilta koiraystävältä, onhan Fisua nyt tulleet rapsuttelemaan jos jonkinlaiset ihmiset. Koitin karistaa tapauksen kannoiltani, mutta turhaan, uskollisesti hän läpsytteli perässäni. Pysähdyin tekemään seuraavan junan varauksen, ja siinä hän oli taas. Sain selville hänen puheistaan että hän oli Thomas, Tomppa Cruisen hengenheimolainen, scientologi(?) Kaikki oli ihan fine siihen asti kunnes jostain puun takaa tuli kutsu vähän läheisempään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Siinä vaiheessa jäi varaukset tekemättä ja hompsin koko askeleeni pituudella vikkelästi takaisin paikkaan josta minut äsken herätettiin. Mie en nuku tällä asemalla, en varmasti. Onneksi sain äkkiä juttuseuraa paljon täyspäisemmästä kaverista ja Kiiski houkutteli paikalle vielä toisen. Nyt minulla oli kaksi turvallista, ja kaiken lisäksi vielä hauskaa, ihmiskontaktia, jotka myös odottelivat jatkoyhteyksiään. Valitettavasti edes miesseura ei saanut hiipparia pysymään poissa. Korppikotkan (..eh, mantraa hyräilevän, ontuvia taisteluliikkeitä suorittavan korppikotkan..) lailla se kierteli ympäri meitä, välillä lähestyen heittämällä utopistisia kommenttejaan. Hänen mukaan mulla oli kaksi vaihtoehtoa: Joko suostuisin hänen ehdotteluunsa tai kuolisin huomenna. Eipä tarvinu kahesti miettiä. Sain myös kuulla että joskus vielä tapaamme..Tiibetissä.  Tavan tapaus.

Uusien tuttavuuksien kanssa, joista toinen oli koirahöhlä veturinkuljettaja ja toinen iranilais-belgialainen puutarhaharrastaja, pidettiin seuraa toisillemme ja sain junavarauksen suoritettua häiriöttä, kun minulla oli seurue mukanani. Aika menikin höpötellessä (opin teoriassa ajamaan junaa) joutuisasti, ja ensimmäisenä meistä hyppäsin ICE nro 21:n kyytiin. Tänään klo 16:40 olen toivottavasti pääteasemallani, ilman enempiä kommelluksia ja mielellään edes muutaman tunnin unien jälkeen.

EDIT: Klo 12:27

Hengissä vielä, ja tunti matkaa Wieniin, josta jotenkin keplottelen itseni vielä eteenpäin. Sain jopa nukuttua pienissä pätkissä pari tuntia. Se mitä tulin tänne kirjoittamaan ilmoitusluontoisena asiana että Fisu on muuttanut muotoaan Kalaeläimestä jänikseksi. Aachemista Kölniin ja edelleen Kölnistä Nürnbergiin onnistuin puolivahingossa kuljettamaan sen ilman maksua. Säästin siis pitkän pennin! Ekassa junassa ilmaisin että tarvin koiralle junalipun, mutta konnariemäntä hymyili ja jatkoi eteenpäin. Seuraavassa junassa istuin neljän penkin paikalla jonka välissä oli iso pöytä. Eväkäs makasi pöydän alla hiljaa hiiskumatta, joten konnari ei huomannut sitä. Nyt olen siis loppusuoralla Nürnbergistä Wieniin, eikä koiraa ole taaskaan huomattu. Jos siis hyvin käy, olen onnistunut kuljettamaan koiran Saksan läpi Itävaltaan maksutta. Kätevää kun koira osaa käyttäytyä ja kylläpä mulla on sille 60 eurolle muutakin käyttöä :)

"Oppiminen ei ole keino päästä tavoitteeseen vaan se on tavoite itsessään."

Maaseutu? No jaa, täällä se tuntuu olevan sovitettu rinnakkaiseloon kaupunkilaisten kanssa. Peltoa kyllä on, mutta useimmat elukat näyttävät olevan asutusalueiden välissä olevilla niityillä, tai jopa kahden talon välisellä tontilla niin, että alue on aidattu lyhyiltä sivuilta ja pitkillä sivuilla rajaa talojen tiiliseinät. Navettoja löytyy myös arvaamattomista paikoista. Yksi oli normaalilla omakotialueella ja sitä ei oikeastaan edes huomannut ennen kuin kääntyi sen pihaan. Ja naapurit oli tosi lähellä. Mutta minkäs sille mahtaa kun pinta-alaa on vain pienen pläntin verran.

Rauhaa kyllä sitten taas piisasi! Vietin viikon Kroonkennel’sin omistajalla Fille Exelmansilla, jonka talo oli hiekkatien päässä, jonne autot korkeintaan eksyivät. Ensimmäiset päivät vietin leppoisasti ulkona auringossa lukemassa noutaja-alan kirjoja, joita Fillen hyllyt olivat pullollaan. Iltaisin lähdin Fillen mukaan koulutuksiin, joita hän piti perustamansa Gouden Jachthoorn–klubin tiluksilla. Klubin päämajana toimi kerhotalo, jonka seiniä koristi useita kuvia menestyneistä koirista ja ”wall of fame” jossa komeili Belgian noutajamestaruuden voittaneiden ja klubin jäsenten Field Trial Champion koirien ja ohjaajien nimet.

Koulutuksissa oli eritasoisia koiria ja ohjaajia, ja kuuntelemalla treenejä sain taas hieman lisää itseäni miellyttäviä koulutusvinkkejä. Saatiinpa me myös Kalan kanssa yksityisopetusta, virallisten treenien jälkeen.

Viikonloppu meni Gouden Jachthoornin suurimmassa WT:ssä klubin pääpaikassa Zichemissä. Perjantaina pääsin Fillen ja osan tuomareista mukaan kun he laativat koetta. Kaikki 5 rastitehtävää vaikutti mukavilta, joskin haastavilta. Yhdellä koepaikalla oli pellolla vielä hiehoja ja alku-ujostelun jälkeen uteliaat sorkkaeläimet tulivat häiritsemään nollakoiria mm. kirmaamalla yhden koiran perään. Tilanteessa ei käynyt mitään, eikä koira näyttänyt saaneen traumoja päällekarkauksesta :D

Helteisenä lauantaina oli Novice ja Open –luokan koirat. Itse olin aamupäivän avustamassa yhdellä rastilla ampujana. Mikähän siinä on että nykyään matkustaessani päädyn aina kantelemaan haulikkoa? Lauantaina en kerennyt näkemään montaakaan koiraa, kun kurvailin välissä talolle juoksuttamaan kotiin jääneet koirat. Sen jälkeen taistelin itseni kauimmaiselle rastille vakoilemaan F-pentueen isukkia työssään ja sieltä palatessani koitin sinnikkäästi käydä vilkaisemassa yhden rastin, mutta tuskaisa kuumuus ja varjopaikan uupuminen ajoi minut klubitalon viileyteen hörppimään vettä.

Sunnuntai oli onneksi hiukan viileämpi ilma, vaikkakin päivää kohden lämpötila taas kohosi. Koko päivä oli pyhitetty Initie-koirille, eli aloittelijoille. Katalogista tähyilin että Kalan velipuoli oli ilmottautunut kokeeseen, mutta harmikseni se oli perunut tulonsa. Pysyttelin yhdellä rastilla nähdäkseni mahdollisimman monta koiraa ja ylläripylläri keskityin niihin pitempikarvaisiin kultaisenvärisiin yksilöihin. Päivän aikana näinkin muutamia silmää miellyttäviä nuoria lupauksia. Mutta täytyy sanoa että suurempi osa kallisti vaakakuppia roskalavan suuntaan.

Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan hieno, ja tunnelma hilpeä (se saattoi johtua klubitalon baarin antimista). Lounasaikana talkooväki grillasi nälkäisille ja baaritiskiltä sai ostettua pilkkahintaan juomakortteja. Itsehän olin ihan pilalle hemmoteltu kun mistään ei tarvinut maksaa mitään. Paikalla oli Euregio Gundog Storen koju, josta allekirjoittaneen oli aivan pakko ostaa pientäkivaa. Tauoilla minulla oli hyvä mahdollisuus käydä jututtamassa tuomareita ja muutenkin olo oli melko etuoikeutettu päästessäni edes hetkeksi noutajamaailman rokkistarojen ”piireihin”. 

Näillä eväillä on taas hyvä jatkaa eteenpäin. Reissun viimeinen etappi häämöttää jo. Paluu töihin kyllä tuntuu onneksi vielä melko utopistiselta. HUI!

"A tourist is a fellow who drives thousands of miles so he can be photographed standing in front of his car."

Vain puolentoistatunnin puksujunamatka rajan yli, ja vaikka maisemat ei muuttuneet radikaalisti, niin silti oli selvää että nyt ollaan toisessa maassa. Tuli henkisesti ontto olo. Uusi maa, uusi kansa, mitenkäs näiden kanssa tulee toimia? Olo meni onneksi ohi hyvin äkkiä, kun joku fellow traveler kysyi selvällä englanninkielellä, missä kohtaa kartalla ollaan. Olipa ihana tunne ymmärtää ja tulla ymmärretyksi!

Ollaan siis Belgiassa. Tarkemmin Bruggessa. Koska kello ei ollut vielä paljoa, heitin kamat hotellille ja lähdin kiertelemään kuuluisaa kaupunkia. Myös seuraava päivä meni kokonaisuudessaan palloillessa ympäriinsä. Välillä onnistuin tuttuun tapaan eksyttämään itseni, löytäen olinpaikkani taas hetken päästä.  ”Jos et välitä missä olet, et ole koskaan eksyksissä.” Siinäpä vasta sopiva sanonta meikäläiselle.

Kiiski nautti pulujen ja kanaaleissa uiskentelevien sorsien ja joutsenten bongailusta ja sai taas monen monta ihailevaa katsetta ja rapsutusta. Jo Ranskassa sen hyvää käytöstä kehuttiin kaupungilla, juna-asemilla ja junissa. Niinhän se on, mahtava piski!

Brugge oli kuin olikin kaunis kaupunki, upeine kirkkoineen ja linnoineen kanaalien varrella. Kadut oli todella kapeita ja vanhat tiilitalot kauniisti koristeltuja. En yhtään ihmettele että se on suosittu turistikohde. Ja turisteja riittikin kasapäin, vaikka vielä ei ole edes sesonkiaika. Parin päivän aikana hevosten kavionkopse mukulakivetystä vasten tuli tutuksi, sillä ympäri keskustaa pyöri nonstoppina useita vossikoita. Illalla oli mukavaa kun kadut hiljentyivät ja saatiin kävellä vapaasti eteenpäin ilman että tarvitsi ohittaa ajotien puolelta hitaasti eteneviä eläkeläislaumoja. Siispä, kiva kaupunki, mutta ihmispaljous on ihan kanaalista.

Tyytyväisenä siis istun junassa kohti maaseudun rauhaa.. Sikäli mikäli sellaista enää Belgiasta löytyy.

"Travelling is like flirting with life. It's like saying, 'I would stay and love you, but I have to go; this is my station".

”Little Simon was sitting at the table, knees up to his chin, eating a squidgy-looking Nutella sandwich. I’d read an article about French food which said that this chocolate-and-hazelnut spread is the glue that holds France together. Almost every kid in the country has Nutella for breakfast. Teenagers and jobless graduates turn to it with a spoon at times of stress. I’m sure it’s the single reason no one in France talks about nut allergy. Hazelnuts are in their blood.”

Ylläoleva on ote kirjasta jonka löysin serkun hyllystä, ja johon koukutuin niin, että minun oli saatava se lainaan. Jopa vaikka sen palauttaminen omistajalleen vaatisi suuria ponnisteluja. Tosin, nyt on ainakin hyvä syy palata Ranskaan. Kirjassa Englantilainen mies perustaa teehuoneen, Salon de thén, Pariisiin ja siinä seurataan miehen totuttelua ranskalaiseen elämään. Syy miksi koukutuin kirjaan oli se, että heti ensimmäisessä kappaleessa löysin niitä pieniä kulttuurien yhteentörmäyksiä, mitä itse olin kokenut kahden viikon aikana.

Patonkian valloituksen viimeinen etappi oli viikonloppu serkun luona Lillessä. (Le Mansin kautta, mutta se oli pieni välistoppi josta ei ole sen isommin kerrottavaa. Toki sekin, kuten varmasti usea kaupunki täällä, oli kaunis.) Viikonloppu oli vilskettä ja vilinää täynnä, sekä mulle että Kiiskille jota serkun poika jaksoi väsymättä viihdyttää palloleikeillä. Lauantaina käytiin retkellä Boulognen vanhassa kaupunginosassa ja siitä jatkettiin meren rannalle. Sää oli tuulinen, mutta näkymät oli mahtavat. Ja ainakin surffareilla oli hyvät aallot! 

Sunnuntaina käytiin käveleskelemässä Lillessä markkinoilla, jossa oli ihania tuoksuja milloin kukista, milloin mansikoista. Juustotiski oli vähemmän tuoksuva, mutta silti sai veden kielelle. Iltapäivällä käytiin kävelyllä kivassa puistossa. Semmosia sais olla Suomessa enemmän. Ihmiset vietti aikaa ulkona yhessä pelaillen pelejä tai ihan vaan olla möllötellen. Viikonlopun kruunasi hyvä ruoka ja tietysti paikallinen omenasiideri joka maistui oikealta omenalta, toisin kuin suomalaiset serkkunsa joilta pitäisi evätä oikeus nimittää itseänsä omenasiideriksi.

Näin muuten myös jonkun koirien tottelevaisuusryhmän puiston lähettyvillä. Koirakot oli ringissä mikkipäisen miehen ympärillä ja teki asioita ohjeiden mukaan. Mukavinta oli nähdä se, kun kaikki kokoontuivat keskelle (yhdelläkin miehellä oli kolme koiraa) ja kaikki olivat sulassa sovussa. Ja kaikesta päätellen tämä ei ollut mikään kilpailuihin tähtäävä TOKO-ryhmä, vaan ihan arkitottelevaisuutta. Mieleen tuli Suomalainen versio tästä, ja ihoa pitkin meni kylmät väreet.

Kahden viikon aikana olen onnistunut Ranskalaistumaan tämän verran:

-          Olen oppinut juomaan aamukaakaoni murokupista saamatta tippaakaan päälleni

-          .. syömään jos jonkinlaista  ruokaa irvistämättä

-          .. heivaamaan suomalaisen kurinalaisuuden ja kävelemään punasia päin (kun ne valot ei vaihu.. EI VAIHU!)

-          .. ylittämään teitä ilman suojatietä jäämättä auton alle

-          .. syömään leipää kuiviltaan

      .. kuuntelemaan sujuvasti ranskaa, ymmärtämättä yhtään mitään

-          .. menestyksekkäästi kommunikoimaan kaupoissa ja asemilla ilman yhteistä kieltä

-     .. huonontamaan englanninkieli"taitoani"

   Näistä pienistä outouksista huolimatta, tai miksei niiden ansiostakin, Ranska on maa johon tulen vielä palaamaan. Haikeat heipat uudelle tuttavuudelle. Au revoir ma chérie!

"One's destination is never a place, but a new way of seeing things."

Hola ja buenos tardesta vaan kaikille. Viikko St. Michel en Brennessä vierähti vähän liiankin äkkiä. Kulinaaristen löytöjen lisäksi näin hienoja noutajia ja treenejä sekä tutustuin ihmisiin Ranskan eri kolkista. Koska monen kielitaso ei riittänyt kommunikoimaan englanniksi, käytiin ruokapöytäkeskustelut pääosin ranskaksi. Siksipä tällä viikolla opin kuuntelemaan sujuvasti  ranskaa.. ymmärtämättä kuitenkaan yhtään mitään.

Perheen 11-vuotiaan tyttären kanssa löydettiin yhteinen kieli viittomalla ja samalla Elyse opetti mulle muutamia sanoja. Myös Ranskassa, kuten monessa maassa muuallakin , tv-ohjelmat dubataan. Parina iltana pääsin kuitenkin katsomaan telkkaa niin että ymmärsin jotain, kun katsottiin Elysen kanssa Hannah Montanaa DVD:ltä, ja hän laittoi mun mieliksi kielen englanniksi :D

Reissullani ei ole ollut sen suurempaa aikataulua tai suunnitelmaa, vaan se on muotoutunut ja muotoutuu matkan varrella. Tottakai täytyy ottaa huomioon kouluttajien aikataulut, mutta väliajoilla suunnitelmana on mennä minne huvittaa. Aikaisemmin mulla ei ole ollut koskaan tarvetta päästä Ranskaan, eikä se ole ollut ikinä reissuhaaveiden TOP 10 –listalla – likimainkaan. Tänne kuitenkin tultuani olen hämmästyksekseni vähintäänkin ihastunut Ranskaan. Siksipä Laurencen luona tutkailin InterRail karttaa ja annoin hakukoneen sauhuta. Muutamaa päivää myöhemmin löysin itseni Vannesista, Bretagnesta.

Taivallus Chateaurouxista Vannesiin oli tavallista takkuisempi. Juuri kun mietin että vaihdot sujuu kuin tanssi, muistin etten osaa tanssia ja löysin itseni mm. metroilemassa väärään suuntaan ja istumassa junassa sen päätepysäkillä luullen että matka vielä jatkuu. Ne oli kuitenkin vain huvittavia hetkellisiä takaiskuja, jotka selvitin ystävällisten paikallisten avulla. Mitä Kiiskiin tulee, sitä kiroilutti kauheasti kun TGV-junan konnari oli turhan virkaintoinen käskiessään laittamaan kuonokopan päähän. Täällä siis ilmeisesti riippuu paljon henkilökunnasta, joutuuko koira pitämään koppaa vai ei, sillä tämä oli ensimmäinen kerta Ranskan puolella kun meille siitä huomautettiin.

Vannesissa vietettiin kolme yötä Hotel Anne De Bretagnessa, jonka valitsin tietysti hinnan ohella sillä perusteella että hyväksytäänkö sinne lemmikkejä. Aika monessa kuten tässäkin hotellissa mainittiin että pienet lemmikit ovat tervetulleita. Joissakin sallittiin vain koirat, ja painoraja oli usein n.10kg. Kiiski ilmeisesti meni pienestä koirasta, kun hotellin mukava henkilökunta otti meidät avosylin vastaan :) 

Viimeiset pari päivää ollaan käppäilty, tassuteltu, palputeltu ja lompsittu ympäri Vannesia ja koska suomalainen on aina kohteessa, tein päiväreissun Carnacin rannoille etsimään Mr. Mallorcaa ja petyin pahasti kun ei saletisti natsannut. Carnacin reissu taittui vaihtelun vuoksi bussilla. Vaikka junailu koiran kanssa täällä on kallista, niin busseilu on sitäkin halvempaa - se on ILMAISTA! Tai siis ymmärsin niin että se riippuu ihan yhtiöstä ja kuskista ottaako se edes koiria. Mutta TIMO:n (Morbihanin departementin alueella pyörivät bussit) ihanat bussikuskit, joista toinen näytti ihan vanhemmalta Dwayne "The Rock" Johnsonilta pään muotoa myöden, ottivat Fisun mielellään kyytiin. Omistajalle lippu on vaivaiset 2 euroa, huolimatta siitä menetkö vain yhden pysäkin, vai matkustatko puolitoista tuntia, niinkuin minä tein.

Kalaeläin on siis päässyt opettelemaan kaupunkilaiskoiraelämää Ranskassa, ja on suoriutunut verrattoman hyvin! Puistoissa ja rauhallisemmilla alueilla Eväkäs tallustelee vapaana sen enempää piittaamatta vastaantulevista koirista tai ihmisistä. Silloin tällöin jostain tupsahtelevat irtokoirat eivät tuota ongelmia, vaan neiti tervehtii ne häntä heiluen. Satamassa istuksiessa mie kattelen maisemia ja ihmisiä ja Fisu makaa vieressä tärkeänä seuraten jokaikisen lokin, pulun ja siivekkään. Useimmat kaupat sallii koirat, mutta mie olen aina varmuuden vuoksi jättänyt koiran ovelle makoilemaan kaupassa asioinnin ajaksi.

Itsekin koin muodonmuutoksen Reissu-Pirkosta Ranskattareksi kun käväistiin Kalan kanssa paikallisessa Hoo et Ämmässä uusimassa garderoobini. Enää minut voi tunnistaa turistiksi puhkipalaneesta otsasta tai rakkaudella tallatuista varvasläpsyistä, eikä ilmeisesti niistäkään sillä muutama tuli kysymään minulta tietä. Siitä innostuneena ja rohkaistuneena bonsuuritkin lähti sen jälkeen paljon varmemmin! :D Mie niin nautin näistä maisemista, auringosta ja ihmisistä!

Tällä hetkellä istun junassa Vannesista Le Mansiin ja ihmettelen vastapäätä istuvaa violettitukkaista rouvaa joka puhua sipisee itsekseen vähän väliä. Luulen että hän rukoilee junajumalia säästämään hänet julmalta Fisulta. Rouva otti puoli metriä ilmaa alleen kun vaaleanruskea karvamytty jaloissani käänsi päänsä häntä kohti. Myös viereisellä penkillä istuvan jalostuskukkasen tasaisin väliajoin suorittaman tukehtumiskuoleman äänet saivat madamen nytkymään kivasti tahdissa. Meit on moneen junaan, ja samaan vaunuun mahtuu paljon erilaisia persoonia. 

”Täytä se mikä on tyhjä, tyhjennä se mikä on täynnä ja raavi sieltä mistä kutittaa.”

Kuuluu ”back!” ja heti perään aivastus. Taas uudelleen. Ja taas. Paikallisella kielellä encore. Mulla on mukana jos jonkinlaista nappia ja tablettia vatsavaivoihin, särkyyn ja kolotuksiin, mutta ne tärkeimmät unohtui kotiin. Tai oliskin vaan unohtunut. Mutta kun ei käynyt mielessäkään että muualla maailmassakin on tosiaan heinää ja siitepölyä. Matkailu avartaa.

Kasvillisuuden lisäksi olen päässyt tutustumaan lähemmin myös paikalliseen ruokaan ja ruokakulttuuriin. Suomalaiselle kaavoihin kangistuneelle lihapullatjamuusikiitos –ihmiselle tämä on ollut kulinaarisesti hyvinkin kasvattava reissu. Ensimmäisenä jouduin totuttelemaan poikkeaviin ruoka-aikoihin. Lounas syötiin päivällisen aikaan ja päivällistä ei ollut vaan ruokailu ajoittui myöhälle iltaan. Eilenkin jälkkäri tuli pöytään yhdentoista aikoihin!

Toinen Suomalaisesta mentaliteetista poikkeava asia on ruokailun pituus. Kun on totuttu siihen että ruoka häviää lautaselta alle minuutissa, on omituista syödä rauhassa mihinkään kiirehtimättä. Vaikkapa harvoin kotopuolessakaan mihinkään kiire ole, eikä meikäläisen ikäpolven ruokailutahtia voi enää selitellä pula-ajan höpinöillä. Itsehän pistän sikailuni kennellinjan piikkiin. Piti syödä äkkiä että pääsi siirtymään jälkkäriin jotta kerkesi santsikierrokselle ennen kuin se loppui! :D

Sitten niihin itse aterioihin, esimerkkinä yksi lounas ja yksi illallinen. Lounas alkoi couscous-tyyppisellä kylmällä ruualla, jossa maistui tomaatti ja kivana lisänä minttu. Sitä olisin voinut syödä enemmänkin! Pääruoaksi pöytään kannettiin ”kinkku-peruna –kakku”, joka muistutti etäästi kinkkukiusausta (parempaa vain) joka oli taikinan sisässä. Seuraavaksi lautaselleni lyötiin kesäkurpitsa-gratiinia(?). Ensin vähän hirvitti kun olen koko pienen ikäni vältellyt kyseistä vihannesta, mutta yllätyksekseni se maistui niin hyvältä, että seuraavana päivänä kärkyin sen viimeisetkin tähteet itselleni. Lisukkeiden lisäksi pöytään tuotiin paksuja possun kylkisiivuja ja jotain makkaraa, josta heti ensipuraisulla tiesin että sitä röyhtäillään vielä pitkään. Pääruoan jälkeen pääsin maistelemaan paikallisia maukkaita vuohenjuustoja, jotka ensin vähän arvelutti koska niiden päällä oli aika ronskin näköinen homekerros (onkohan se viisi viikkoa jääkaapinnurkassa lojunut Valion Edam yhtä hyvää?). Tässä vaiheessa reissussa kutistunut matkavatsalaukkuni oli sitä mieltä että kiitti mulle riitti, ja kauhukseen pöytään tuotiin vielä paikallinen jälkkäriklassikko, kirsikkapiiras. Pohja maistui ihan pannukakulta ja hammas meinasi haljeta kun en hoksannut että kirsikoissa oli vielä kivet sisällä. Tämän kaiken jälkeen tarjoiltiin vielä kahvit. Minä en ole koskenutkaan kahviin Puolassa tilatun Turkkilaisen kahvin jälkeen.

Illallinen oli onneksi hieman lyhyempi istunto. Alkupaloiksi oli merietanoita, ja totta maar piti maistaa. Vieruskaveri piti mun nenästä kiinni ja sitten etanaa ääntä kohti. Kaikille jotka eivät vielä tiedä, mulla on ”koostumusvamma” sienien ja muiden ruoka-aineiden kanssa jotka tuntuvat suussa kummalliselta. Noh, tässä oli kammottava koostumus. Itse maku ei ollut paha. Kovin merinen ja hiekka narskui hampaissa. Pääruoaksi oli Fish & Chips ranskalaisittain, eli ranskiksia ja simpukoita, joita otin kohteliaasti jopa lisää.

Tällä viikolla olen oppinut syömään myös miltei raakaa lihaa ja leipää (patonkia) kuivaltaan. Vielä kun oppis juomaan viiniä, mitä nää luonnollisesti kuluttaa litratolkulla, niin voisin jäädä tänne! :)

Salut!

"Tuota... Bong shuur!"

Ensimmäinen aamu Keski-Ranskassa on epäselvä ja sängystä noustessani askel oli kaikkea muuta kuin vakaa. Koska en ole ikinä oppinut tykkäämään viinistä, syynä ei ollut pitkälle iltaan venynyt tissuttelu, vaan pari päivää kestänyt univaje. Hyvä aamupala ja ulkona odottava lämmin ja aurinkoinen ilma sekä mahtava miljöö sai aivot käyntiin verrattain äkkiä. Ihana paikka!

Kiiskikin tuntui olevan suht tokkurassa kun kuljetin sitä aamutoimituksilleen. Nurmikkoalueen reunalla päästin Kalan irti. Alueen toisessa päässä oli kolme karvamöykkyä. Neiti hieraisi savuisia silmiään epäuskossa kun ne alkoivat liikkua pompsahdellen. "PUPUJAAAAAAAAA...!!" - sinne meni. Aamuinen äänenavaus sai kuitenkin koiran takaisin ruotuun.. hetkeksi. Onneksi neiti tyytyi vaan pomppimaan onnesta ympärilläni bongattuaan nurmialueen laitamilla lammessa elelevät lukuisat siivekkäät. Kiiskin mielestä tämän täytyy olla noutajien taivas, mutta minäpä tiedän paremmin - katsoa saa vaan ei jahdata.

Päivät on mennyt treenejä seuraillessa. Koska sää on ollut välillä jopa tukalankin kuuma, harjoitukset pidetään lyhyinä, mutta esimerkiksi ensimmäisenä päivänä käytiin pellolla kolme kertaa. Tällä viikolla täällä vierailee muutama kasvatinomistaja treenailemassa Laurencen kanssa. Keskiviikkona ja torstaina oli Amelie ja Christophe labradoriensa kanssa ja tänään saapuu viikonlopuksi kaksi muuta kultaistensa kanssa.

Itse harjoitukset on hyvin samanlaisia mitä olen tottunut näkemään Suomessa. Muistilinjoja häiriömarkkeerauksilla suurimmilta osin. Se mikä eroaa tutusta on se, että täällä kuten muualla Keski-Euroopassa ja Briteissä harjoitellaan aitojen sun muiden ylitystä. Toki sitä Suomessakin harrastetaan, mutta vähemmässä määrin, sillä harvoin jos koskaan kokeessa tulee eteen sellaista estettä. Opetusmetodit on taas meikäläisen näkövinkkelistä tiirailtuna sekoitus Eurooppalaista ja Amerikkalaista tyyliä, jossa on hieno henkäys Espanjalaista "mañana mañana -meininkiä".

Sitten vielä tietopaketti Patonkian koesysteemistä:

Working Testit käydään, kuten Suomessa, dameilla. Niihin saavat osallistua kaikki noutajat eikä niihin vaadita taipumuskoetta tai vastaavaa. Working Test on kuitenkin epävirallinen, eikä siitä voi saavuttaa valionarvoa.

Field Trialeja on kahta eri tyyppiä: Field Trial Française joka on helpompi ja siinä koiran saa pitää hihnassa. Field Trial Anglaisessa koiran on oltava irti ja siinä on kolme eri luokkaa (initié, novice ja open).

Jotta pääsee kilpailemaan Field Trialeissa, on ensin läpäistävä koe. Francaiseen halutessaan kokeen voi suorittaa koira hihnassa, mutta jos päämääränä on Anglaise, koiran on oltava irti. Anglaiseen voi myös "nousta" saamalla kaksi Very Good -tulosta tai yhden Excellentin Field Trial Francaisesta.

Ranskassa ei ole kylmän riistan koetta.

Hyvä on katsoa valoon, jälleen väsyneen miehen. Tyytyä tyynin mielin valitsemaansa tiehen.

Konnari varoitteli taskuvarkaista, laitoin paidan alle kaikki tärkeimmät paperit ja kortit ja survoin reppua syvemmälle penkin alle ja kävin nukkumaan. Siinä me maattiin Kalan kanssa lattialla varpaat toistemme suussa, yöjunassa Münchenista Pariisiin. Toisella puolella nukkui hihittelevä huopatossumies ja toisella Israelilainen origamitaiteilija. Ja mulla oli turvallinen olo.

Matka Unkarista Ranskan etapille oli pitkä ja uuvuttava. Unkarissa puhutaan todella vähän englantia, saksalla pärjää mainiosti. Nyt jälkeenpäin harmittaa että saksan luvut jäi sinne ala-astetasolle. Kaikki mitä osaan sanoa saksaksi on "hyvää syntymäpäivää" ja senkin väärin. Syytän oppikirjan kappaletta jossa mummo sai syntymäpäivälahjaksi nahkahousut. Onneksi hotellin respassa osattiin hyvällä kielitaidolla kertoa että pääsen bussilla Soproniin, josta nousen junaan. Bussiasemalla tein turistiliikkeen ja otin esiin kartan ja hölmön ilmeen. Ei aikaakaan kun joku vanhempi mies opasti minut selvällä Unkarin kielellä juna-asemalle. Enkä mennyt harhaan kertaakaan! :D

Otin sen verran pelivaraa että Wienissä mulla oli aikaa muutama tunti tehdä varaus saksa-ranska -yöjunaan ja muuten vain ihmetellä ympäriinsä. Kävin paikallisen veeärrän varauspöydän takana ja siellä huojennuin kun minua palveltiin sujuvalla englannin kielellä. Virkailija oli äärimmäisen mukava ja avulias, jäi hyvä mieli. Hän myös huikkasi että asemalla liikkuessa koiralla täytyy olla kuonokoppa. Olipa hyvä että otin sen mukaan -tai sit ei.. Lykkäsin Fisulle kopan nokkaan, mutta siitäkös neiti vallan järkyttyi. Veti itkupotkuraivarit kun ei saanut sitä pois ja luovutettuaan istua jurnutti paikoillaan silmät pullahtamaisillaan ulos eikä liikkunut tuumaakaan. Kaikille matkaamaan suuntaaville siis vinkiksi: totuttakaa koiranne koppaan jo suomessa! :D Pienen keskusteluhetken jälkeen sain Eväkkään taas mobilisoitua.

Muutaman tunnin palloiltuamme odoteltiin junaa tunnelissa. Viereen istahti nainen ja rupesi syömään jotain meidän molempien nenään hyväntuoksuista. Siinä hetken kävin henkistä taistelua vatsani kanssa -hävisin. Oli pakko mennä hakemaan evästä. Tällä kertaa se oikeasti kannatti! Siinä syödessäni eräs naisvirkailija tuli huikkaamaan että mun passi oli jäänyt konttorin pöydälle. Voi kiasus mulla on hyvä tuuri! Ei voi kun ihmetellä.

Matka Münchenista Pariisiin ja siitä edelleen Chateaurouxiin sujui muitta mutkitta, hämmästelin kuinka suoriuduin niin monesta vaihdosta ja jopa yhdestä Pariisin metromatkasta noin vain. Ajattelin että luon uuden sivun tuonne vasemmalle ja laitan sinne erikseen koiralipun hintoja ynnä muita reissun nippelifaktoja. Sieltä ne löytyy sitten kaikki samasta paikasta eikä tarvi selailla blogin uumenista.

Nyt siis olen Laurence Maudetin ja Thomas Bouyn luona, jotka kasvattaa, treenaa ja myy labbiksia ja kultasia. Yritys on nimeltään Activ Retriever. Tästä enemmän seuraavassa jaksossa.. Pärskis!

"Etana liikkuu puolen metrin tuntivauhtia, oletko kuullut sen joskus jostain myöhästyneen?"

Matka Puolan halki tuntuu loputtomalta. Huonot tiet ja vielä huonommat opasteet hidastavat matkaa tuntuvasti ja päivän kilometritavoite jää vajaaksi pysähtyessämme kaupunkiin jonne kaikki tiet vievät - Toruniin. Ketsuppi-majoneesipitsat vestettyämme ja levollisen yön palkitulla leirintäelueella vietettyämme matka Unkariin jatkuu. 

Kaupungit vilisee silmissä, välillä peruutellaan, tehdään uukkareita ja ollaan muuten vaan hukassa. Puolassa hankaluudeksi osoittautui epäselvät tienviitat jotka ilmestyi vain hetkeä ennen kääntymistä. Navigaattoristakaan ei ollut auttajaksi koska tietöitä esiintyi kautta maan. Puolan ja Tsekin rajalla huijarirahtari tienasi päivän liksan käyttämällä hyväkseen turistilaumaa. Kiukkuhan siitä tuli, mutta se on pelin henki. Matkanteko helpottui heti puolasta päästyämme ja loppumatka Slovakiasta Unkariin sujui leppoisasti. "Poppaloora on puhuva auto.." -kajahtaa matkalaisten suusta tasasin väliajoin. Uuvuttava matka ei latistanut Halpamatkalaisten tunnelmaa, päinvastoin olut maistui ja Finlandia Hymnin tahtiin oli hyvä nostattaa maajoukkuetunnelmaa!

Perjantaipäivä oli omistettu reissun kulttuuriannokselle. Lähimmän suuremman kaupungin Sopronin historiaa pursuava Haminan mallinen keskusta tuli kierrettyä ja ihmeteltyä. Samalla kerkesin käydä kaupassa ja nyt on varmistettu että ainakin Unkarista saa Pedigreetä. Pikkukaupoista ei, mutta suuremmasta InterSparista löytyy. Täytyy tosin mainita että juuri sitä ainoaa ja "parasta" laatua ei ollut.


Lauantaina IWT potkittiin käyntiin. Kokeessa oli yhteensä 10 rastia, 5 lauantaina ja 5 sunnuntaina. Koemaastot olivat (ainakin suomalaisen silmään) haastavia, sillä useimpia peltoja peitti korkea heinikko. Kultaisille uskollisena kiersin Team Golden Momentsin mukana kumpanakin päivänä. Joukkue koostui Minjasta ja Riemusta, Sannasta ja Remosta sekä Petteristä ja Kerosta. Ensimmäinen rasti yllätti vaikeudellaan jopa Tuomarin ja kolmesta damista yksi jäi löytymättä. Siitä kuitenkin alkoi nousukiito, suoritukset paranivat paranemistaan.

Ensimmäisen päivän jälkeen joukkue oli sijalla 27. Sunnuntaista koirakot suoriutuivat kuitenkin vielä paremmin kuin lauantaista ja nostivat osakkeitaan huimasti. Team Golden Momentsin lopullinen sija oli 20.! Paras Suomalainen joukkue oli jaetulla kolmannella sijalla, mutta run-offin jälkeen harmillisesti tipahtivat palkintopallilta neljänneksi. Koko tapahtuman voittivat Hollantilaiset, toiseksi selviytyivät hienosti Saksalaisten kultsujoukkue ja Suomen kanssa pronssista karsi Tanska.

Hieno tapahtuma ja hyviä koirakoita. Ja muutenkin Unkari oli kaunis maa. Tassut kuitenkin vie eteenpäin ja tiet Poppalooran kanssa erkanee kun suunta on Pohjolan sijasta Ranska. Tiukka vuorokautinen edessä, nyt kuitenkin voi viettää viimeisen yön hotellihuoneen peitoissa.

"The journey is my home"

Gdynia. Koruttomat betonirakennukset hallitsevat satamakaupungin maisemaa. Ilmettä kohentaakseen talot ovat saaneet pintaansa suomalaisen silmään jopa hieman ylipirteän värityksen. Kaupungin vilskeestä päästyämme näkymät avautuvat aaltoileville pelloille, jotka jatkuvat jatkumistaan. Uppo-outo maa, uppo-outoine tienviittoineen. Siltikin tuntuu kuin olisin päässyt kotiin. Vihdoin tien päällä.

Asuntoauto starttasi Kuusenoksalta hyvin aikataulussa kohti Helsinkiä. Sataman liepeillä retkue kokoontui lopulliseen kokoonpanoonsa, kun kolme jäsentä koirineen pakkautuivat autoon. "Poppalooran Halpamatkalaisten" taivallus Unkariin saattoi alkaa!

Laivaan päästiin vaivatta, eikä koirien rokotustodistuksia syynätty kertaakaan. Muutenkin retkueen nelijalkaiset olivat hyvin vähäisellä huomiolla. Lemmikkieläimien kanssa matkustaville oli varattu laivassa tietyn alueen hytit, joista pääsi kätevästi ulos kannelle jossa oli varattu hiekkalaatikko koirien tarpeiden tekemiseen. Harmillisesti laatikko oli jo niin "käytetty", että vain harva koira halusi tehdä tarpeitaan siihen. Kiiskin sain siihen käskyttämällä vain kuvan ajaksi, ja koirasta näki että se ei ollut kovin miellyttävää. Haju oli todella pistävä.

Noin yleensä Fisu oli kyllä hyvin rauhallinen laivamatkustaja. Käytin tilaisuutta hyväkseni pinta- ja paikkatreeniin ja kuljetin sitä pitkin kantta. Koira liikkui mukavan rennosti uudessa ja erilaisessa paikassa.

Ohjaajien laivamatka meni myös huomattavan rennoissa merkeissä. 

Vaikka Finnlady ei ollut mikään kreisibailaajan unelmakohde, niin hyvä ryhmähenki ja Bar Cafe Verden antimet loivat hyvän tunnelman ja Nissilän Notkeat Kissat viihdytti porukan muita jäseniä päätähuimaavilla ohjelmanumeroillaan. Muuten hyvissä merkeissä alkaneella matkalla ei kuitenkaan selvitty mustelmitta, sillä yön pimeinä tunteina eräs retkueen jäsen kokeili laivan lattian kestävyyttä putoamalla unissaan hytin yläpunkasta. Huolestuneille tiedoksi, lattia voi oikein hyvin.

Tällä hetkellä ollaan vankasti tien päällä, ja mennään luultavasti Bratislavan kautta. Millähän sitä saisi taivuteltua seurueen pysähtymään sinne yhden Suomi-Norja -matsin ajaksi? Mielessäni pyörii keino joka alkaa aalla ja päättyy iihin.

Torilla tavataan!

"Se alkaa taas, laiva huutaa jo satamassa."

..siteeraten juuri päättynen Aidolssin loppulurituksia. Taas olen siinä pisteessä että kamat on kasassa, perhoset läpsyttelee vatsassa ja muutaman tunnin päästä on se kuuluisa "matkan ensimmäinen askel", kun uljas Finnlady lähtee lipumaan Helsingistä kohti Puolan Gdyniaa.

Kiiski kävi eilen vuotias-rokotuksissaan ja napattiin eläinlääkäriltä strongholdit matkaan. Kiiski oli sitä mieltä että meillä on ihan liian vähän lääkkeitä matkassa, joten se oli kehittänyt itselleen lievän korvatulehduksen. Siksiköhän se on ollut niin huonosti kuulolla viimeaikoina? ;) Nyt on siis putelien ja purnukoiden lisäksi yksi kappaletta korvatippakuuria kassissa. Lääkärikeikan jälkeen reissu-etkoiltiin itsemme Kuusenoksalle haistelemaan kesäilmaa. Kansasin miltei lehdettömät puut jäi taakse ja jo Keski-Suomessa koivut toivottivat kesän tervetulleeksi vihreydellään. Parin viikon takaisen ajomatkan jäiset järvimaisemat kimmelsivät nyt sinisenään ja houkutteli Volkswagen Microwaveovenin kuskia viileään syleilyynsä.

Kävin tuossa ottamassa varvasläpsytuntumaa (..and it felt sooooo GOOD!) kun tein viimehetken hankintoja. Tarttuipa muuten nyt se telttakin kainaloon. Parikymppiä kalliimpi kuin tilauksessa ollut, mutta eipähän tarvi miettiä enää sitä. Ajattelin valottaa vähän rinkan sisältöä teille. En suinkaan paljasta dödömerkkiäni tai alushousujen väritystä, vaan mitä olen ottanut Fisulle mukaan.

Kalan kamppeet:

- Nahkahihnan lisäksi noutajahihna

- Inupekt, vatsan tasapainottamiseksi

- Canikur, ripaskan varalta

- Hiilitabletteja
- Strongholdin lisäannokset

- Ensiapulaukku (koiran ja ihmisen sulautettuna yhteen)
- Fisun omat lääkkeet, korvatipat

- Matkakuppi, sellanen kankainen.

- Pieni pyyhe

- 3kg ruokaa (globaalia markettimössöä)
- Pilli
- PALLO!

"Kun olet passikuvasi näköinen, olet matkan tarpeessa."

Mie oon kuullu että näytän passikuvassa ihan narkkarilta. Älkööt kuitenkaan peljästykö, en ole siirtynyt nappeihin, kasveihin tai minkään sortin pulvereihin, vaan harrastuskiireet, työt ja reissua edeltävä ressi on muovannut ulkoasun melko väsyneen oloiseksi, ja siltä tuntuu sisimmässäkin. Onneksi viiden päivän päästä voin huokaista helpotuksesta.


Nyt kun reissu on varmistunut ja lähtö on lähellä, on aika vetää verhot blogin edestä ja tuoda suunnitelmat julki. Sikäli mikäli tätä joku innostuu lukemaan, löytyy alustavat suunnitelmat aikaisemmista postauksista, joita olen kirjoitellut omaksi ilokseni tässä viikkojen varrella. En voi luvata että täällä tulee olemaan mitään kovin mielenkiintoista luettavaa. Käsittelen täällä lähinnä koiran kanssa matkustamisen helppoudesta/vaikeudesta ja tietysti treeneistä, jos vaan päästään reenaamaan.

Blogin sivupalkista löytyy pienimuotoiset kuvaukset kulkurista ja kulkurin koirasta.
Edellisen reissun blogi löytyy tästä: Riekku Rapakon Takana. Harmillisesti kirjoitusaktiivisuus laski kuin lehmän häntä, mutta tällä kertaa koitan olla ahkerampi. Se jääkin sitten nähtäväksi onnistunko siinä ;)

Niin ja teltaton olen vieläkin. Eilen tuli viesti että tuote on Matkahuollossa, mutta tänään ilmoitettiin että koko telttaa ei ole vielä tullut edes myyjälle asti. Pitää nyt pähkäillä koitanko etsiä Suomesta vai luotanko siihen että löydän ulkomailta sopivan.

"Todellinen päätös mitataan sillä että alat toimia..

..Jos et toimi, et ole oikeasti päättänyt."

Nyt se on lyöty lukkoon: Lähtö on tiistaina 10.5. 18.30. Liikutaan Finnlinesin lautalla Helsingistä Gdyniaan, Puolaan ja siitä  saan jatkaa matkaa Unkariin asti kisaamaan menevien asuntoautolla. Lauttamatkan hinnaksi rapsahti 206,40 euroa (normaalisti se olisi ollut vielä kalliimpi, mutta Interrail-passilla saatiin 30% alennusta). Ilman koiraa matkustavalle tämä reitti on edullinen, mutta koiran kanssa matkustavalla täytyy olla hytti ja koirasta peritään melko suolainen 72 euron maksu, eikä siitä saa reililipulla alennusta. Halvemmalla pääsisi Baltian maiden kautta junaillen (tai ilman koiraa bussilla vielä edullisemmin), mutta helpottaakseni alkumatkan kiirettä, valitsin tämän kalliimman vaihtoehdon. Todennäköisesti takaisin tullessa ei ole kiirettä, joten voin palata halvemmalla.

Käytiin Kiiskin kanssa eilen hakemassa Interrail-Global Pass ja täytyy sanoa että luottavaisin mielin otan juniorin matkaan. Vaikka se on kasvanut maalaistollona (välillä melkein hävettää kuinka huonoa työtä olen tehnyt sen sosiaalistamisen eteen) ja vain harvoin käynyt kaupungissa, niin se osaa ottaa uskomattoman rennosti kulkiessa kaupungilla. Siinä junalippua odotellessa Kiiski makasi aseman lattialla kyljellään pitkin pituuttaan. Nyt on muuten Kiiskilläkin passi. Käyn sen vielä rokotuttamassa ja ell. suositteli koiran suojattavan sydänmadolta (esiintyy lähinnä Ranskassa) Strongholdilla. Kävin myös hakemassa jo nyt vaadittavan matolääkkeen ekinokokkoosia varten, onpahan sitten varmasti mukana.

Kolme viikkoa reissuun ja hommat alkaa olemaan suurinpiirtein reilassa. Telttaa vielä odottelen postista.

“When preparing to travel, lay out all your clothes and all your money..

..Then take half the clothes and twice the money”.

Reissufiilistä voi hakea aina vähän ennakkoon tekemällä hankintoja sitä varten. En halua vielä edes ajatella pakkaamista, ja miten saan omien tavaroideni lisäksi huolehdittua myös Kiiskin kamat mukaan. Alkuun mietin että eihän sille juurikaan tarvi mitään, mutta tässä viikkojen varrella tavaralista on kasvanut. Mm. ensiapulaukku, tietyt lisäravinteet (vatsan hyvinvointiin) ja ruokahuolto on vain muutama siltä listalta. Noh, aina voin tinkiä omistani ja suuri plussa on se, että vaikka olen nainen, naamani ei vaadi (tai vaatii, mutta naaman haltija on kovin laiska näissä asiossa) sitä parin kilon bjuutiboksia.

Kävin tosiaan jo vähän ostoksilla tulevaa koitosta varten. Ostoskoriin päätyi raha-/dokumenttivyö, keskikokoinen kuivapussi ja rinkalle uusi sadesuoja, sen vanha kun on jo reissussa rähjääntynyt. Täytyy muistaa ottaa mukaan myös jätesäkki makuupussia ja telttaa (jota mulla ei vielä ole) varten. Ostinpa myös turhakkeen. Pitkän aikaa pähkäiltyäni päädyin hankkimaan miniläppärin. Syynä on se että tällä kertaa koitan kovasti blogata reissulla ja tietenkin dokumentoida mahdolliset treenit. Toivon myös hankinnan lisäävän kotiläppärini elinaikaa, sillä tämä mahdollistaa sen kotiinjäämisen. Näin sain myös tavaratilaa muille jutuille. Kallishan tämä oli, vaikka ostinkin markkinoiden halvimman. Mutta päätin jättää väliin jokakeväisen vaateostosreissun ;)

Sain muuten majapaikan tuttujen asuntoautosta Unkarin etapille.

"Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy."

Tällä hetkellä ikkunasta aukeava maisema, jota ennen niin rakastin, alkaa herättämään hienoisia ahdistuksen tunteita. Syy ei suinkaan ole itse paikassa, vaan sitä verhoavassa valkoisessa ja kylmässä aineessa joka on hallinnut maata jo viiden kuukauden ajan, eikä loppua tunnu tulevan. Välillä räystäät tiputtaa vettä toivoa antaen, mutta sitten taas pakkanen kirii yli kymmeneen ja lunta tulee vaakasuoraan. Muutaman päivän päästä kalenterin sivu käännetään Huhtikuulle, jonka kohdalla kuvassa on kaunis keväinen metsäpuro. Todellisuus on toinen.

Eipä hätiä, on ainakin ollut "syy" istua sisällä koneen äärellä suunnittelemassa matkareittiä, ja ilokseni huomasin että reitti on alkanut hahmottua kuin itsestään. Yritän pitää aikataulun joustavana, mutta ainakaan alussa se ei onnistu, koska koitan päästä kattomaan Unkarin Kansainvälistä Working-Testiä, joka on 14.-15.5. Aikaistin siis lähtöä, ja riippuen tavasta millä saavutan tapahtumapaikan, täytynee hypätä matkaan 10. päivä.

Kassellaan, kassellaan..

"No terve miestä. Hellurei pojaat... Mihin mennään?"

Niin, mihin? Koska tämä on vielä tällä hetkellä pre-reissublogi, koitan kirjata tänne matkasuunnitelmaa ja sen etenemistä. Vajaa kuukausi on vierähtänyt ensimmäisestä merkinnästä ja luonnollinen (ja looginen) syy siihen on se, että suunnitelma ei ole edennyt.. noh, oikeastaan yhtään. Olen kyllä ottanut yhteyttä ja saanut jo pari vastaustakin (en tosin vielä toivottavilta tahoilta), mutta s-postitse yhteydenpito tuntuu takkuavan kovin ja odottelu on niin tuskaisan pitkäveteistä.

Odotellessa on ollut aikaa ottaa selvää koiran kanssa junailusta.. Suomessahan koirasta velotetaan se 5e matkalta (pendolinot ja IC:t), ja melko pienillä summilla nelijalkaiset matkatoverit pääsee muuallakin Euroopassa. Ainoa tällä hetkellä arveluttava maa on Ranska, sillä kontaktini siellä päässä kertoi ettei vaunuun saa tulla jos yksikin ihminen sitä vastustaa. Tosin paikallisen Valtion Rautatien sivuilta löytyi numero, johon soittamalla pystyy varata paikan koiralle, eli tuskin on siis mahdotonta sielläkään junailla. Mukaan täytynee varmuudeksi ottaa kuonokoppa, sillä aika monilla sivuilla näytti koirat olevan varusteltu niin.

Lähtöpäivästä ei myöskään ole vielä tietoa, mutta 8.5. loppuu työsopimus joten joskus sen jälkeen hypätään raitehille.. Sitä odotellessa :)

Ajatus on raiteilla.

Edellinen reissu on kaukana takanapäin, ja uusi reissu on pyörinyt mielessä jo muutaman kuukauden. Amerikan oppimisjakson jälkeen haaveissa on ollut samantyylinen keikka Euroopassa. Toinen pitkäaikainen unelma on lähteä reilaamaan, ja jos halvemmalla lipulla mielii lähteä, on pidettävä kiirettä. Hinnat nimittäin pompsahtaa kun mittariin rapsahtaa 25 vuotta.

Matkasuunnitelmat sai potkun persuuksille lokakuussa kun Itävaltalainen Kurt kävi kouluttamassa Weljeksiä. Illanvietossa sain tilaisuuden jutustella hänen kanssaan ja ilmaisin halukkuuteni käydä eri maiden kouluttajien opissa. Siinä hetki stormattua, alkoi reissu tuntua mahdolliselta. Ideana on siis yhdistää huvi ja hyöty - reilaus ja oppiminen. Tarkoituksena olis oppia kouluttamaan omaa piskiä mutta myös mahdollisuuksien mukaan ihmetellä miten onnistuu yrityksen pyörittäminen kun päätoimena on metsästysnoutajien koulutus.

Reissun suunnittelu on vielä kovin alussa, eikä mitään ole vielä lyöty lukkoon. Raamit kuitenkin on hahmoteltu. Lähtö olisi joskus toukokuun puolenvälin jälkeen ja reissuun on varattu aikaa n. 1kk. Takasin pitää tulla viimeistään heinäkuun alussa, koska silloin juhlitaan veljen häitä :) Niin joo, pikku twisti tässä on se, että koitan saada koiran mukaan reissuun.

Tässä blogissa siis pääsee seuraamaan valmisteluita ja idean etenemistä. Myöhemmin tämän kautta pääsee mukaan Riekkujen kanssa Raiteille!