”Little Simon was sitting at the table, knees up to his chin, eating a squidgy-looking Nutella sandwich. I’d read an article about French food which said that this chocolate-and-hazelnut spread is the glue that holds France together. Almost every kid in the country has Nutella for breakfast. Teenagers and jobless graduates turn to it with a spoon at times of stress. I’m sure it’s the single reason no one in France talks about nut allergy. Hazelnuts are in their blood.”
Ylläoleva on ote kirjasta jonka löysin serkun hyllystä, ja johon koukutuin niin, että minun oli saatava se lainaan. Jopa vaikka sen palauttaminen omistajalleen vaatisi suuria ponnisteluja. Tosin, nyt on ainakin hyvä syy palata Ranskaan. Kirjassa Englantilainen mies perustaa teehuoneen, Salon de thén, Pariisiin ja siinä seurataan miehen totuttelua ranskalaiseen elämään. Syy miksi koukutuin kirjaan oli se, että heti ensimmäisessä kappaleessa löysin niitä pieniä kulttuurien yhteentörmäyksiä, mitä itse olin kokenut kahden viikon aikana.
Patonkian valloituksen viimeinen etappi oli viikonloppu serkun luona Lillessä. (Le Mansin kautta, mutta se oli pieni välistoppi josta ei ole sen isommin kerrottavaa. Toki sekin, kuten varmasti usea kaupunki täällä, oli kaunis.) Viikonloppu oli vilskettä ja vilinää täynnä, sekä mulle että Kiiskille jota serkun poika jaksoi väsymättä viihdyttää palloleikeillä. Lauantaina käytiin retkellä Boulognen vanhassa kaupunginosassa ja siitä jatkettiin meren rannalle. Sää oli tuulinen, mutta näkymät oli mahtavat. Ja ainakin surffareilla oli hyvät aallot!
Sunnuntaina käytiin käveleskelemässä Lillessä markkinoilla, jossa oli ihania tuoksuja milloin kukista, milloin mansikoista. Juustotiski oli vähemmän tuoksuva, mutta silti sai veden kielelle. Iltapäivällä käytiin kävelyllä kivassa puistossa. Semmosia sais olla Suomessa enemmän. Ihmiset vietti aikaa ulkona yhessä pelaillen pelejä tai ihan vaan olla möllötellen. Viikonlopun kruunasi hyvä ruoka ja tietysti paikallinen omenasiideri joka maistui oikealta omenalta, toisin kuin suomalaiset serkkunsa joilta pitäisi evätä oikeus nimittää itseänsä omenasiideriksi.
Näin muuten myös jonkun koirien tottelevaisuusryhmän puiston lähettyvillä. Koirakot oli ringissä mikkipäisen miehen ympärillä ja teki asioita ohjeiden mukaan. Mukavinta oli nähdä se, kun kaikki kokoontuivat keskelle (yhdelläkin miehellä oli kolme koiraa) ja kaikki olivat sulassa sovussa. Ja kaikesta päätellen tämä ei ollut mikään kilpailuihin tähtäävä TOKO-ryhmä, vaan ihan arkitottelevaisuutta. Mieleen tuli Suomalainen versio tästä, ja ihoa pitkin meni kylmät väreet.
Kahden viikon aikana olen onnistunut Ranskalaistumaan tämän verran:
- Olen oppinut juomaan aamukaakaoni murokupista saamatta tippaakaan päälleni
- .. syömään jos jonkinlaista ruokaa irvistämättä
- .. heivaamaan suomalaisen kurinalaisuuden ja kävelemään punasia päin (kun ne valot ei vaihu.. EI VAIHU!)
- .. ylittämään teitä ilman suojatietä jäämättä auton alle
- .. syömään leipää kuiviltaan
.. kuuntelemaan sujuvasti ranskaa, ymmärtämättä yhtään mitään
- .. menestyksekkäästi kommunikoimaan kaupoissa ja asemilla ilman yhteistä kieltä
- .. huonontamaan englanninkieli"taitoani"
Näistä pienistä outouksista huolimatta, tai miksei niiden ansiostakin, Ranska on maa johon tulen vielä palaamaan. Haikeat heipat uudelle tuttavuudelle. Au revoir ma chérie!
Viikonloppu pähkinänkuoressa ;) . Hauskaa oli! Voi Kiiski-parkaa, bumble-bee hattu päässään ja munalusikka suussa, loistava perhekoira :)
VastaaPoistaT:Jonna-serkku